Mads Mikkelsen on likainen, arpinen, yksisilmäinen, säälimätön, voittamaton, mykkä soturi, jonka osa elämässä on tappaa brutaalisti. Hurraa, huusivat ensimmäisen oluen nauttineet herrat vuokratessaan Valhalla Risingin, hu-zaah! Sen jälkeen, kun kahlittu Yksisilmä, tuo pohjolan juro gladiaattori on teurastanut vastustajan mutaisella tantereella, olusia saa olla alla useampi, jottei pätkä paljastu taiteeksi. Taannoinen suita hymyyn vienyt traileri (löytyy alta) koostuu mätkinnästä ja klassisesta musiikista. Väkivalta on mainokseen tiivistetty, joten mitä muuta on tarjolla? Kävelyä ja soutamista? Joskus tässä puhutaankin, mutta ennen kaikkea tässä möllötetään. Taiteelliset, tai "taiteenmukaiset", eli yllätyksettömät painajaisnäyt kuuluvat asiaan.

Ohjaaja Nicolas Winding Refnillä on takanaan kiiteltyä kamaa: etunenässä Pusher-trilogia ja Bronson. Kyvykäs mies tietää mitä haluaa ja Valhalla Rising varmasti on tasan sitä. Kuvastoa sopii kehua tunnelmallisen karuksi, mutta väkevän julma ilmapiiri ennemminkin estää suuttumasta elokuvalle, kuin on syy katsoa se. Teos on jaettu episodeiksi väliotsikoilla, mikä antaa tarinalle hitusen muotoa. Filkassa on "tulkinnan varaa", mutta se on asia erikseen, onko mukana sellaistakin sisältöä, mitä et keksinyt itse. Yksi nauttii tunnelmasta, toinen alkaa pohtia ihmisluontoa ja uskoo leffan tarjonneen nämä ajatukset, kolmas tulkitsee symboliikkaa ja päättelee, että leffa selvästikin yrittää sanoa jotakin uskonnosta tai historiasta tai jostakin. Minä pidin tätä komediana, mutten lähde määrittelemään, onko huumori tahatonta vai tahallista.

Tapahtumat sijoittuvat keskiajalle. Yksisilmä vapautuu ja lähtee kävelylle kera ainoan ystävänsä, pojan. Pian he lyövät hynttyyt yhteen kristittyjen kanssa. Karpaasikristityt ymmärtävät uskonnostaan sen, että joku tosi kova kundi kuoli heidän puolestaan. Niinpä he päättävät lähteä Jerusalemiin mesoamaan. Yleensä kun soturit ovat valmiita kuolemaan aatteen puolesta, tämä esitetään ylväänä asiana. Valhalla Rising saa ristiretkeläiset näyttämään hölmöläisiltä. Kun jumalan soturit kohtaavat vastoinkäymisiä, tämän tietenkin on johduttava jostakin muusta, kuin heidän kädettömyydestään? Valhalla Rising on oletetussa huumorissaan hienovarainen, mutta tarina vertautui mielessäni siihen tapaukseen, kun Pekka ja Pätkä pakenivat laivalla Argentiinaan, mutta päätyivätkin Korkeasaareen.

Saa tämän vakavasti ottaa. On tällä ansionsa. Mikkelsen ei ilmettä vaihda, mikä toimi myös draamassa Coco Chanel & Igor Stravinsky. Hänet on palkattu, koska hänen kasvoillaan on kuninkaallista arvovaltaa, vaikka hahmo on susi, josta yritetään kesyttää koira. Ristiriita tekee äijästä mysteerin, mikä auttaa elokuvaa, vaikkei katsoja säveltäisikään omiaan. Valhalla Rising on runollinen näytelmä, pimpelipom, eikä Yksisilmä ole sankari eikä konna, joten ehkäpä hän on symboli itse Kuolemalle, joka on aina vieressämme möllöttämässä, kun itsekin vain möllötämme, odottaen väistämätöntä... Ehkä Yksisilmä on Jumala, koska poika puhuu hänen puolestaan. Ehkä Yksisilmä symboloi pakanuutta, koska, niinku, hän taitaa olla pakana.

En tiedä enkä välitäkään tietää, mitä Refn ajaa takaa. Kaipa Refn on ansainnut luvan toteuttaa itseään, mutta Lars von Trier hän ei ole, ei maisemien eikä mielikuvien maalarina, ei provosoijana eikä tarinankertojana. Aukottomin keksimäni selitys sille, miksi Valhalla Rising on taidetta eikä viihdettä, on se, että ohjaaja rakastaa kaasujensa tuoksua. Refn kykenisi luomaan tunnelmallisen, luissa ja ytimissä tuntuvan viikinkispektaakkelin. Syystä tai toisesta taidehomojen suosio kiehtoo miestä enemmän, vaikkei hänellä ole tarjota yhtä iskevää, omaperäistä temppua, joka ei pukisi aivan yhtä hyvin kaupallista toimintaleffaa.