Paranormal Activity kertoi kuinka käy kalsarisankarille ja kiljuvalle muijalle, kun tee-se-itse-mies päättää häätää kotiinsa pesiytyneen Saatanan. Näin tosiäijät toimivat! Humoristinen mutta harvinaisen uskottava perusidea auttoi näkymätöntä uhkaa kasvamaan aidosti pelottavaksi. Kaksi sataa kertaa suuremmalla budjetilla (ihan oikeasti) askarreltu Paranormal Activity 2 näyttää edeltäjältään, toimii kuin edeltäjänsä, toisinaan jopa hyytää kuten edeltäjänsä, mutta persoonalliselle asetelmalle ei ole löytynyt korviketta.

Kyseessä on esiosa. Viikkoja ennen kuin demoni otti kiljukaulan omistukseen, hänen hillitty siskonsa sai hillityn vauvan hillityn miehensä kanssa. Perheeseen kuuluu hillitty teinitytär, sekä koira, joka on elokuvan sympaattisin hahmo. Perheen taloon murtaudutaan – vai kuinka? Varkaat eivät vie mitään. Perhe asentaa taiteellisesti valikoituihin kohteisiin turvakamerat ja lisäksi he tykkäävät kuvata kotivideoita kun jänskättää. Vaikka tytär löytää netistä selityksen sille, mitä on tapahtumassa ja miksi, leffalta kannattaa odottaa vain aaveen asteittaista aktivoitumista. Alkupuolella varsinkin nähdään kiitettävän luonnollista näyttelyä. Parikymppisten naiskatsojien huokailusta ja elämöinnistä päätellen vauva ja hauva tehostavat kauhunväreitä. Mutta eipä hahmoilla sen vertaa persoonallisuutta ole, että heitä voisi stereotyypeiksi kutsua. Jatko-osa ei ole intiimi, toisin kuin oli (eri) ohjaajan kotona kuvattu alkuperäinen.

Kun elokuva koostuu "löydetystä materiaalista", uskottavuus on kaikki kaikessa. On tarkoitus leikkiä, että näkemämme on totta. Kakkonen alkaa elokuvastudion kiitosviestillä uhrien omaisille, mutta kovin on hankalaa virittäytyä uskomaan, että "kohauttaneelle dokumentille" julkaistaan vuoden päästä "sisarteos", josta löytyy enemmän "asiasisältöä" kuin alkuperäisestä, ja jopa sisältöä, joka olisi kuulunut alkuperäiseen. Minibudjetin yllätyshitti on nähty astiana laajemmalle mytologialle, joka ensimmäisessä jatko-osassa vasta hakee muotoaan. Bisnesmalli on lainassa Saw-sarjalta. Ei pidä yllättyä, jos ensi syksyksi valmistuu tyylipuhdas The Blair Witch Project -kopio, joka koostuu löydetyistä nauhoista, jotka kuvasi yksi meistä katsojista, joka otti nämä aiemmat dokumentit vakavissaan. Paranormal Activity 2 tienasi budjettinsa takaisin parissa minuutissa (ihan oikeasti), joten jotakin takuulla on suunnitteilla.

Sarjan oma juttu on tylsyyden maksimointi, enkä sano tätä ilkeästi. Katsoja kutsutaan tuijottamaan asetelmia ja tuijottamaan ja tuijottamaan. Ensin katsoja onnittelee itseään, jos hän huomaa jonkin heilahtavan. Huippuhetket ovat sitten sitä, kun semmoista tapahtuu, ettei katsoja muutaman kiihkeän sekunnin ajan ole uskoa elämäänsä todeksi. Jippo on pätevä siinä missä Freddyn painajaiset ja Jigsawin ansat. Kanta-asiakas tilaa aina samaa ja muut repivät tukkaa päästänsä tätä paheksuessaan. Käsivaralta kuvatut sessiot saattavat olla aiempaa tehokkaampia. Valvontakameroiden kuvaa tuijotetaan niinkin ahkerasti, että lopulta jo alemmalle tasolle laskeutuminen toimii ns. turvallisuuden tunteesta riisuvana tehokeinona. Voi ei, kuvakulma vaihtui!

Hetkittäin pidin jatko-osasta hyvinkin paljon. Reseptiä saa kokeilla minuun kolmannenkin kerran. Tämän reseptin vieminen sarjatuotantoon on ilmeisen vaikeaa. Katsojat toivovat samaa, mutta enemmän, mutta tässä sarjassa vähemmän on enemmän... Missä vaiheessa on sopivaa esitellä kiistatonta kummittelua? Tylsää arkea on tarjottava tarpeeksi seuraavassakin osassa, ennen kuin mikään voi tuntua miltään. Kakkonen tuntuu paikoitellen tahattoman koomiselta tarjotessaan liikaa liian aikaisin, ja toisaalta tarjoilu lupaa enemmän, kuin mihin leffa näkee tarpeelliseksi venyä. Ilman kunnollista päähenkilöä mikä tahansa elokuva on heikoilla jäillä. Jokaista askelta on harkittava tarkkaan ja aina sekään ei auta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa