Tavallinen suomalainen ei välttämättä ole tehnyt mitään - eikä varsinkaan tarpeeksi - ansaitakseen sen, että kaikki menee päin helvettiä. Motiivi erottaa vätyksen, joka ei viitsi kaupassa käydä, uroksesta, joka metsästää avovaimolle digiboksia vaikka perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun pakkasta on enemmän kuin käteistä. Työtön perus-Janne (Jussi Vatanen) on vätystellyt vuosia kotosalla, joten avokki Inari (Pamela Tola) tekee uhkavaatimuksen: boksi on telkkarin alla aamulla, tai sinkkumarkkinat vahvistuvat. Janne värvää odysseialleen mammanpoika Ränkäsen (Timo Lavikainen) ja itsemurhan mahdollisuuteen lunkisti suhtautuvan Kapun (Jasper Pääkkönen). Kun Kapu aloittaa elokuvan kertomalla leppoisasti suomalaisten miesten tavasta hirttäytyä pahassa saumassa, panokset on asetettu, lupaus kelpo rainasta on tehty.

Napapiirin sankarit on kuin Suomen Superbad. Molemmissa tapauksissa surkuhupaisat mutta samaistuttavat mieshenkilöt koettelevat toveruuttaan metsästäessään jotakin satunnaista siksi, etteivät he omasta mielestään osaa miellyttää muijia muilla tavoilla. Sen minkä Napapiiri ylilyöntien yllätyksellisyydessä häviää, sen se luontevammalla kokonaisuudella paikkaa. Kumpikin komedia on käytännössä sketsijono, mutta osaan irtovitseistä pyritään palaamaan myöhemmin. Napapiirin sankareilla on tiedossa pitkä ajo boksikauppaan. Superbadin tapaan leffa ei vello etovassa road movie -teemassaan, vaan viettää aikaa muutamissa kohteissa. Olennaiseen keskittyminen voi olla vaikeaa motivoituneenakin, tässä lisäys teemaan.

Vaikka Janne on "rakkauden asialla", asetelma on sympaattinen ennemmin kuin romanttinen. Janne jaksaa painaa, jottei viimeinen hyvä juttu haihdu. Inari olisi jo lähtenyt, jos hyvä tahto olisi loppu, mutta voi kiukku kuitenkin. Poikien yrittäessä tienata boksirahoja, Inarin taannoinen teini-ihastus (Kari Ketonen) koettaa päästä apajille. Näyttelijöistä noin kaikki, joille muutamakin repliikki annetaan, ovat vähintään hymyn arvoisia. Kehno henkilöohjaus ja ottojen vähyys ovat Suomessa suurimpia draaman ja komedian tappajia puhuttiinpa näyttelystä tai perusmiesten perjantai-illasta. En menisi vannomaan, että Kummeli Alivuokralainen, Haarautuvan rakkauden talo ja Prinsessa on ohjattu selvin päin. Ohjaaja Dome Karukoski ei hukkaa todellisuuden tajuaan tai sen hallintaa keppanan vertaa, vaikka draamoista on siirrytty puhtaaseen kansankomediaan.

Useimmat vitsit ja skenaariot ovat tavallaan kuluneita. En ole varma, onko naisten uimajoukkueen nimi Seireenit siksi, että Janne tosiaan on "odysseialla", mutta useimmat tällaiset mainitsemisen arvoiset jutut tuntuvat lainalta. Rytmitys ja leikkaus, eli se maaginen koominen ajoitus tunnetusti on komedialle tähdellisempää kuin tekstin tuoreus. Pojilla on persoonallisuutta. Tästä lähdetään, paljon tapahtuu ja hauskaa on. Fyysistä huumoria piisaa ja tällöin varsinkin show on ohjaajan.

Karukoski on neljän työn jälkeen selkeästi Suomen luotettavin sellainen. Kun mies tietää täsmälleen mitä tehdä keskinkertaisella käsikirjoituksella, Jasper Pääkkösellä ja kohtalaisen vaatimattomalla budjetilla, hänet pitäisi jo potkia Suomesta isompien kuvioiden raiskaamaksi. Katsoin Napapiirin sankarit samoihin aikoihin kuin tunnelmoivan taidejännärin The American. Moukan silmilleni Karukosken hömppäleffa on vahvempi jo kuvallisesti, puhuttiinpa valituista maisemista tai siitä mitä niillä tehdään. Jos se on taidetta, että "Helvetissä" elänyt mies, joka tahtoo "nähdä valoa tunnelin päässä", ajaa autolla tunnelissa ja päätyy paratiisiin, Karukosken valitut näppärät sommitelmat ja pimeän pohjolan taltiointi ovat taidetta noin niinkuin vähintään.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa