Andrew Adamson ohjasi kaksi ensimmäistä Shrekiä, ennen kuin lähti askartelemaan Narnia tarinoita. Vastuu siirtyi Chris Millerille. Ellei joku ole tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuka sattuu olemaan mistäkin animaatioleffasta vastuussa, suosittelen yleissivistävinä opintoina Shrek-trilogiaa. En väitä, että istunto maistuisi koululle missään vaiheessa, mutta eiköhän se koko saagan viimeinen vitsi nähdä aika selkeästi toisen elokuvan lopputekstien jälkeen: ovat ne Aasin ja Lohikäärmeen poikaset aika epeleitä, eivätkö olekin?

Shrek kolmas esittelee Aasin jälkikasvua lisää, hommaa hirviöpentuja myös Shrekille ja Fionalle ja antaa kaikkien saduista revittyjen sivuhahmojen käydä toistamassa rutiininsa. Tarina on suoraa jatkoa Shrek 2:lle. Hepsankeikkamainen prinssi Uljas ei saanut kruunua kieroilla juonilla, joten nyt hän kerää tarujen roistot yhteen ja käy väkivaltaiseksi. Hieman ennen hyökkäystä Shrek on lähtenyt Aasin ja Saapasjalkakissan kanssa etsimään kuolleen sammakkokuninkaan kaukaista sukulaista Arthuria, koska hän ei suin surminkaan aio lyödä ahteriaan vapautuneelle valtaistuimelle. Tarinan opetukseksi summautuu se, että kelvottomimmillakin hirviöillä, hylkiöillä ja luusereilla on oikeus onneen, paitsi ei tietenkään prinsessaprinssillä, joka on paha sukkahousuista hiuspinniin.

Juonenkäänteitä tai yllätyksiä ei kannata odottaa. Mitään ei edes yritetä. Jopa uudet sivuhahmot ovat lattean persoonattomia, vaikka esimerkiksi Merlinin äänenä toimii Monty Python -legenda Eric Idle. Sen kaltaiset tunnelmalliset toimintakohtaukset, kuin ensimmäisen osan lohikäärmelinna, tai toisen osan jättiläispiparin hyökkäys, loistavat poissaolollaan. Niin sanottu loppuhuipennus on kuin suoraan Adam Sandlerin elokuvasta. Siitä Shrek kolmatta sopii kiittää, että halpamainen toisille elokuville ja populäärikulttuuri-ilmiöille naljailu on jätetty vähemmälle. Siitä taas ei, ettei tilalle ole keksitty mitään uutta.

Leffan onni on se, että ihmiset ovat tottuneet katsomaan kehnoja saippuaoopperoita vuositolkulla tietämättä itsekään miksi. Verrattuna vaikkapa Salattuihin elämiin, Shrek kolmas vie voiton siksi, että Mike Myers, Cameron Diaz, Eddie Murphy ja Antonio Banderas ovat äänirooleissaan yhtä rakastettavia kuin aiemminkin, olipa heillä mitään sanottavaa tai ei. Myönnän itsekin tapittaneeni mielenkiinnolla, mihin suuntaan tuttujen hahmojen elämät tällä kertaa kehittyvät. Jälkimaku jäi vaisuksi, kun tajusin että sekä Ridge Forrester että Ismo Laitela ovat eläneet satumaisempaa elämää myöhempinä vuosinaan, kuin kaksi jättiä, puhuva aasi ja zorro-kissa.

Shrek kolmas uponnee lapsiin vilkkuvien väriensä ansiosta ja meille varttuneemmille faneille piletin osto lienee pakkoliike. Tämän varaan leffastudio on laskenut: Shrek-elokuvia on tulossa vielä vähintään kaksi. Jos vielä sen osan katson, jossa Shrek painii syyllisyyden mustan peikon kanssa, koska ei vietä tarpeeksi aikaa perheensä parissa, niin sen jätän jo väliin, jossa Fionan nuorempaan vaihtanut Shrek on vähällä myöhästyä lastensa lakkiaisista viinapirun paluun vuoksi. Sadut satuina, Dreamworks?