Andy-poika on lähdössä opiskelemaan. Kun lapsuuden lelut päätyvät lastentarhan tuhovimmaisille räkänokille, action-figuureihin iskee vapauden kaipuu. Sarjan vannoutuneena vihaajanakin onnistuin nauttimaan Toy Story 3:sta, joka ei välttämättä vaadi ihmeempää analyysia, kuin että kyseessä on Suuri pakoretki karkkiväreillä kuorrutettuna. Siinä missä Inception yhdisteli omaperäisiä ideoita keikkaleffan kuluneeseen kaavaan, Toy Story 3 on ainutlaatuinen tulkinta vankilapaosta visuaalista puolta ajatellen. Saagassa ei edelleenkään ole mitään järkeä. Sanon tämän ihmisenä, joka pitää enemmän saduista kuin nk. todellisuudesta.

Mikäli Hyvä Haltijatar olisi ensimmäisessä Toy Storyssa herättänyt lelut henkiin, olisin kolmannen osan lopussa pillittänyt, sillä olisin ymmärtänyt, että nyt lelut ansaitsivat sielunsa. Mikäli toisessa osassa olisi paljastunut, että lelut saivat sielut kauan sitten, kun yksinäinen robotti anoi ystäviä avaruusolennoilta, olisin parkunut kolmannen osan lopussa muuten vain. Toy Storyssa ei ole tämän vertaa järkeä, siis toisin kuin on Pinokkiossa ja Nintendo GameCuben pelissä Chibi-Robo.

Toy Story 2 alkoi kuivalla toimintakohtauksella. Se olikin videopelistä. Huokaisin syvään. Toy Story 3 alkaa kohtauksella, joka kuvaa sitä, kuinka pienen pojan pää toimii. Ennakkoluuloni kumottiin hetkessä. Myöhemmin vieläpä tarjotaan iskevää tunteellista materiaalia, joka rimmaa yhteen aloituksen kanssa. Tässä välissä Toy Story 3 valitettavasti kertoo leluista. Miksei trilogia voi kertoa pojasta? Se olisi yksi looginen selitys kaikelle, mikäli elävät lelut olisivat pojan mielikuvitusta. Vaan ei: Toy Story alleviivatusti kertoo leluista, jotka elävät, koska ne elävät. Tarina sopii neljävuotiaille. Sarkasmin ja populäärikulttuuriviittausten määrästä olen päätellyt, että Toy Storyt tavoittelevat samaa yleisöä kuin Shrek.

Tiedän kyllä, miksi leffat kertovat leluista. 90-luvulla Pixarin ihmishahmot näyttivät Tšernobylin uhreilta: tunsin kuvotusta, kun näin isolta kankaalta läskin lelukeräilijän. Vasta kolmannessa osassa ihmisille voidaan antaa tunteita. Kolmosen visuaalista loistoa on mahdollista kritisoida lähinnä siitä, ettei 3D-efekti lisää syvyysvaikutelmaa enempää, kuin lasien tummennusefekti sitä vähentää. Mikäli valinta on tehtävissä, suosittelen 2D-näytöksiä: laseitta väriloisto on juhlavampaa. Laiva on lastattu aiempaa tuplasti rikkaammalla kokoelmalla leluja, joista lelumaisimmatkin tuntuvat todella elävän ja asuttavan ympäristöään omalaatuisine ominaisuuksineen. Tähän fantasiaan silmä uskoo.

Palataksemme sydämen havaintoihin, en voi uskoa, että Toy Storyt ovat silkkaa materialismia ja piilomainontaa. Siltä nämä kyllä tuntuvat. Kolmannessa osassa Barbie ja Ken markkinoivat itseään kuin b-luokan julkkikset Conan O'Brienissa. Mutta tuntuvat filmit tavoittelevan jotakin inhimillistäkin? Kakkosesta löytyy yksi elokuvahistorian etovimmista musikaalinumeroista. Tuskin lelu itkee omistajansa menetystä vain siksi, että lelufirmat yrittävät estää lapsia viemästä mitään kirpparille?

Kolmonen selkeästi kertoo juttuja lapsuudesta, joskin vain ohimennen. Trilogia ei taatusti kerro vanhemmuudestakaan. Vaikka leluja harmittaa lasten varttuminen, harvat isit ja äidit ovat näiden lelujen kaltaisia nöyriä, passiivisia orjia. Siinä on perää, että Toy Storyt kertovat ystävyydestä! Toisaalta lelujen alistuva luonne estää tulkintaa olemasta yksinkertainen. Aukottomin vertaus, jonka olen 15 vuoden aikana keksinyt, on se, että Toy Story -saaga on lapsihuorille suunnattua propagandaa, joka juhlii alistumista ja esineellistämistä ja korostaa yhteishengen merkitystä jaksamista ajatellen.

Pitäkää hauskaa yhdessä, toki, mutta maatkaa liikkumatta selällänne, kun isäntä tulee kotiin. Älä karkaa naapuriin. Siellä asuu viiltelevä psykopaatti. Äläkä lähde muiden sutenöörien matkaan, ne saattavat myydä sinut japanilaisille. Oma sugar daddy on turvallisempi kuin pahat bordellit: niissä on semmoinen liukuhihnameininki, että paikat repeävät ja ties mitä sataa naamalle. Tässä on Toy Story -trilogia pähkinänkuoressa. 12-vuotias lapsi Thaimaassa liikuttuu, kun Jessie-nukke laulaa imelästi menetettyään emäntänsä, joka kyllä huolehti hänestä.

Hain tarinan Oscar-fisu on vastenmielisyydessään uskomaton animaatiohahmo: jos näen leffan julisteen, tahdon tappaa Will Smithin lusikalla. Lehmityttö-lehmä Jessie haastaa Oscarin, eivätkä Woody ja dublopalikan karismalla siunattu Buzz Lightyear tule kaukana perässä. Totisesti olen yrittänyt sietää näitä muotopuolia. Osa 3 ei vaadi yritystä. Käsikirjoitus on vahvempi. Ohjaus on vahvempaa. Wood, Buzz ja Jes vaikuttavat suorastaan sympaattisilta. Toy Story 3 ei riko sisäistä logiikkaansa, sillä eihän sitä ole. Kulmakarvani nousivat muun muassa silloin, kun tuttu viiksekäs perunalelu otti haltuunsa tortillan määrittelemättömillä leluvoimillaan, mutta suhteessa aiempaan spedeilyyn, tämä on pientä. Kamalimpien kohtausten aikana kernaasti suljin korvani ja tajuntani – LAL LAL LAA, LAL LAL LAA! - ja jatkoin silmäkarkin sisäistämistä. Yksinomaan kuvakerronta tekee selväksi sen, miten kiihkeältä, hilpeältä, herttaiselta, ja kyllä, vaaralliselta pakoretken on tarkoitus tuntua. Elokuvat ovat elävää kuvaa ja kuvallisesti Toy Story 3 on Pixarin parhaimpien tasolla; mestariteos.

Totisesti olisin itkenyt lopussa, tarjotut hetket olivat niin kovin liikuttavia teoriassa, mutta... Viisas mies rakensi talonsa kalliolle ja Pixar hiekalle.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa