Sisko tahtoisin jäädä on muodollisesti pätevä nuorisokuvaus, joka unohtuu saman tien. Entäs sitten, jos kaksi ysiluokkalaista tyttöä käyttäytyy kehnosti? Kun olin samanikäinen kuin tytöistä toinen, minäkin hengailin varastelevan pahiksen kanssa. Pahikseni pölli tarpeita, koska hän keitti koulun pukukaapissa kiljua, kunnes poliisit puuttuivat asiaan. Oliko tämä tapahtumaketju merkityksellinen? Miksi olisi? Olin kuullut paljolti pimeämmistäkin jutuista. Sisko tahtoisin jäädä on jälleen yksi kurkistus elämän varjopuoliin, joka sivuuttaa sen, mikä ihminen on: kekseliäs eläin. Eläimet on tosi outoi hei, mutta eivät Disneyn piirretyissä, vaan luontodokumenteissa. Jos Thirteen ja Fish Tank (arvostelu) ovat kuin luontodokkareita, Sisko tahtoisin jäädä on ihan vain elokuvaa.

Emilia tapaa hankkiutua ongelmiin muiden viemänä. Teoriassa pätevästä elämästä on puuttunut äiti, tämä riittänee syyksi. Uusi bestis Siiri on paha tyttö. Siiri ei ainoastaan rettelöi ja varasta, vaan hän tahtoo paljastua ja paeta nauraa räkättäen. Elokuva ei kerro kummastakaan kimmasta mitään ylimääräistä, eikä ota tapahtumiin kantaa kuin löyhästi aikuisten kautta. Jos erikoiseen tarinaan sopiikin jättää tulkinnanvaraa, tavallinen tarina tyyliin tämä yleensä hyötyy selkeästä näkökulmasta. Niinsanottu Bella-temppu, jossa katsojan pitää itse keksiä kuka ontto päähenkilö on olevinaan, ei toimi, jos katsojan pitää keksiä sekin, mitä teos ajaa takaa. Minulla on kuvitelmia siitä, millaisia tällaiset pahistytöt ovat. Jouduin täyttämään elokuvan aukot näillä kuvitelmilla, joten mitä minä koin? Uutta vai omaa?

En väitä, että elokuva on ärsyttävä, mutta päähenkilöt ovat. Eräs kepponen on rajumpi kuin tomaattien tallaus. Realistisesti kaikkia asioita ei käsitellä loppuun saakka. Tästä johtuen rajuilu merkitsi minulle lähinnä sitä, etten kyennyt pitämään tytöistä enää tapauksen jälkeen. Uskon, ettei Emilia ole empatiaan kykenemätön joku-paatti, mutta uskon näin lähinnä siksi, että joskus hän muistaa pikkusiskonsa ja usein hän tuijottaa jonnekin huolestunut ilme kasvoillaan. Siiri on vain tarinan tarvitsema pelinappula, mikä ei estä Sara Melleriä näyttelemästä häntä ilmeikkäästi. Ada Kukkonen Emiliana, nuori Anna-Leena Uotila Emilian siskona ja aikuista paheksuntaa harrastavat Seppo Pääkkönen ja Santeri Kinnunen tekevät kaikki kelpo työtä.

"Elokuva" on eri asia, kuin Suomessa yhä suositut liittoutumat kesäteattereiden ja videokameroiden omistajien välillä. Esikoispitkällään Marja Pyykkö nousee elokuvaohjaajien riveihin. Yksityiskohtia korostetaan iskevästi, tapahtumien tunnelataus tulee esille kuvakerronnan kautta silloinkin, kun teksti on ollut ilmeisen latteaa. Tekelettä katsoo mielellään, kunnes tarina lakkaa etenemästä. Dome Karukosken viimeisimmät ohjaukset nekään tuskin olivat kiintoisia tulostenippuina, mutta varsinkin hänen ja myös Pyykön työt kuuluvat isolle kankaalle. Suomessa tehdään jonkin tason klassikko sitten, kun nämä leffat lakkaavat olemasta väliinputoajia tietoisesti. Ei ole mielikuvitusta mennä tuonne, ei ole taitoa mennä tuonne, ei ole rahaa mennä tuonne, joten sori vaan, tästä tulee taas tätä, sanoo käsikirjoittaja tuottajalle tai tuottaja käsikirjoittajalle.

"Saatte anteeksi, koska Kekkonen", hokee standardienmukainen suomalaiskriitikko sarjatulella. Muistaakseni vain minä totesin yläasteen äidinkielentunnilla, että Kuningasjätkä on kömpelö junttielokuva, joten tuskinpa minkäänikäisten kannattaa kuunnella minua tämänkään kotimaisen elokuvasyksyn aikana. Joskus elokuvia tehdään ja arvostetaan vain koska Kekkonen. Mikäli tähän olisi kehitelty tuntuvampaa lämpöä, mikäli tapahtumat johtaisivat johonkin, tai mikäli tämä tavoittaisi jotakin tuntuvasti suomalaista kuten teki Reindeerspotting, ehkä tämän äänestäminen olisi minullekin helppoa kuin Kekkosen. Tapauksesta etukäteen kiinnostuneiden todennäköisesti kannattaa siihen tutustua.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa