Pimahtaneinta perhedraamaa vähään aikaan tarjoaa Splice. Edellinen elokuva jonka katsoin oli The Boys Are Back, ja täytyy kehaista sitäkin sen verran, että sekin kuvasi lapsia kiintoisasti. Lapset ovat pelottavia apinoita, jotka eivät vielä ole kehittäneet sielua, joka tekee ihmisestä alustavasti ymmärrettävän. Lapset eivät ole ihmisiä, joita kohdellaan kuin ihmisiä, vaan ihmisen toukkia, joita on tulkittava, suojeltava ja hyvällä tunneälyllä ohjattava. The Boys Are Back kertoo siitä, kuinka hyvä isä Clive Owen on kaikesta huolimatta. Splice kertoo siitä, kuinka surkuhupaisan surkeita Adrien Brody ja Sarah Polley ovat ihmisinä. He näyttelevät tiedemiehiä, jotka adoptoivat luomansa hirviön.

Clive Nicoli ja Elsa Kast ovat geenitekniikan edelläkävijöitä. He ovat yhdistelleet eri lajeja ja luoneet hengittävää, sosiaalista norsun paskaa, jonka geeneistä on hyötyä ihan käytännössä. Ihmisen DNA:n sekoittaminen soppaan aiheuttaisi vastalauseiden vyöryn, joten cocktail tehdään salassa. Kaksi ihmisen raakiletta saa aikaan elokuvamaisen olennon, joka kasvaa nopeasti ja muuttaa muotoaan, eikä ole erityisen uskottava ainakaan aikuisten oikeasti.

Otus on silti yksi tyylikkäimmistä hirviöistä viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Sen nimi on Dren ja se on tyttö. Tein viime vuonna huomion, että jos elokuvan naarashirviö on aito hirviö (eikä povipommi Spock-korvilla), ohjaaja on avoimesti tai mahdollisesti homo. Iloitkaamme, sillä haastatellun ohjaaja Vincenzo Natalin mukaan on yhtä upeaa olla sci-fifani kuin gay: molemmat alakulttuurit ovat niin rikkaita. Kieltämättä. Dren on oudon näköinen ja arveluttava, hieman pelottava, mutta omalla tavallaan herkkä ja rakastettava. Drenin aikuista versiota näyttelee malli Delphine Chanéac, mutta Splice ei tunnu heteromiehen Star Trek -fantasialta edes käsitellessään seksuaalisuutta. Drenissä on eläimen, lapsen ja avaruusolennon mystiikkaa. Sympatiani olivat täysin Drenin puolella, sillä minussa on Vihreää, vaikka ymmärrän perussuomalaisiakin. Jos kaksi tahoa käyttäytyy huonosti, joskus on helpompaa tuomita tuttu kuin mystinen pahuus.

Luojan ja luomuksen suhde on aina ajankohtainen, onhan meillä vanhemmat ja joillakin Jumalakin. Drenin vanhemmat ovat inhimillisiä ihmishirviöitä kuten tohtori Frankenstein, jota en myöskään sääli. Tieteessä on se vika, että tekijöiden objektiivisuuden tuhoavat sekä hyvät että ahneuden tapaiset huonot tunteet. Splice jää historiaan Frankenstein-mukaelmana, mutta harvempi elokuva (Frank-elokuvat mukaanlaskien) ansaitsee tulla verratuksi alkuperäisromaaniin. Siinä mielessä kuvailisin tätä myös "aikuisten E.T.:ksi", että otuksen piilottelua ja ihmettelyä kevennetään huumorilla, joka tässä tapauksessa on sysimustaa ja tulkinnanvaraista. Kun leffa oli parhaimmillaan, hykertelin tauotta samaan aikaan kun olin liikuttunut ja hieman vihainen.

Splice on silti kaukana täysosumasta. Lopetus on teoriassa kiero, mutta tunnelma jää vaisuksi. Ennen kuin Dren syntyy, leffa tarjoaa laboratoriolavasteita ja sitä norsunpaskaa, mikä kiinnosti kyllä minua. Splice ei ole erityisen älykäs tai vakava elokuva, mutta se tietää mitä se tekee ja sillä on hyvä pokerinaama. Splice on tieteisdraama, mutta se on sitä sillä halvalla tavalla, jolla luntummasta tyttöhirviöstä kertova Species on tieteistoimintaa. Tuotannon kömpelöt puolet melkeinpä kuuluvat asiaan varsinkin, kun ne korostavat sitä, miten uskottava hahmo Dren on kaikkine tehosteineen.

Splice on kanadalainen riippumattomasti rahoitettu tuotanto, joten sen katsominen suomalaisessa teatterissa on harvinainen nautinto ja elokuvapoliittinen kannanotto. Splice ei ole se tusinajännäri, jota traileri mainostaa, vaan pikantin perverssi pieni helmi heille, jotka oikeasti pitävät tieteisfiktiosta. Yhtäkään näkemääni Äärirajoilla-jaksoa ei ole näytelty eikä tuotettu näin asiallisesti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa