Nicolas Cage, hemmetti. Tutustu tuotantoosi. Mieti mikä toimii. Parhaimmillaan - eli harvemmin - Cage on kyky ja tähti. Kehnoimmillaan - eli toisinaan - Cage on tahatonta komediaa. Aivan liian usein Cage vain kouhkaa. Cage epäilemättä on yksi Hollywoodin parhaista miehistä näyttelemään töykeätä koinsyömää jeparia, joka on ihan oikeasti kiinnostunut poliisin hommista, mutta joka huorien ja uhkapelin ohella harrastaa huumeitakin selkäkipujen vuoksi. Sen sijaan sellaiset viikon caget kuin Tieto ja Kick-Ass olisivat olleet vahvempia teoksia tasapainoisella näyttelijällä. Yrittämistä on sinänsä arvostettava. Kun Cage kerrankin onnistuu elokuvalla Paha poliisi – määräsatama New Orleans (Bad Lieutenant: Port of Call - New Orleans), tekee sielulle höpöä taputtaa. Cage ei ole klassinen elokuvatähti. Cage on kaljuuntuva luuviulu, jonka lärvillä on oletuksena reppanan ilme. Kun Cage ei yritä olla cool, Cage saattaa olla hyvinkin cool kierolla tavalla.

Cage on komisario McDonagh. Komisario saa keissin. Perheen verran laittomia maahanmuuttajia on teloitettu. Kuten onnistuneissa tarinoissa rikostutkimuksesta yleensäkin, juoneen kuuluu oikea idea ja pari mutkaa, mutta ratkojan persoonallisuus kannattelee kokonaisuutta. Komisario elää työlleen; pikku paheet rasvaavat rattaita. McDonaghin omalaatuiset toimintatavat takaavat ongelmia ja vihamiehiä niskaan joka suunnasta - ikään kuin äijä olisi kolmas Blues Brother. Lakonista tunnelmaa rakennellaan hitaasti, jotta se voidaan särkeä harkituilla ylilyönneillä. Vakavilla asioilla leikkiminen onnistuu keneltä tahansa. Näihin astetta asiallisempiin - vai sanoisinko, että aitoihin - mustiin komedioihin kuuluu se, ettei katsoja ole varma milloin saa nauraa.

Komisario hankkii helpotusta todistevarastosta ja muilta huumehörhöiltä, joita hän kurittaa ja nöyryyttää rutiinilla. Komisario saattaa lainopillisesti ajatellen syyllistyä jopa raiskaukseen, mutta en voinut olla ajattelematta, että uhrit eivät ole täysin viattomia. Saattaa olla keljua kurittaa mummoa pyörätuolissa - mutta eikö se mummo ole oppinut, että virkavaltaa on tarkoitus kunnioittaa?! McDonagh on väsynyt, kyyninen ja sisältä kuollut. Teki hän mitä tahansa, päällimmäinen tunteeni oli sääli. Mikäli McDonagh olisi piirunkaan verran pahempi pahis, hän ei enää olisi antisankari, eikä elokuva toimisi.

McDonagh on sympaattinen hahmo lukuisista hämäristä syistä, mikä on pieni ihme. Komisario on hädin tuskin sen verran inhimillinen alkoholisti-isänsä ja tyttöystävänsä luksushuoran seurassa, että hän pelastuu psykopaatti-luokitukselta. Cage tuo rooliin syvyyttä jo olemuksellaan. Se on suorituksen vakuuttavin piirre, että vaikka Cage tuntuu toisinaan olevan aidossa pitkän viikonlopun pöhnässä, sekoilu pysyy rajoissa. Kun komisario alkaa irtaantua todellisuudesta, hän kuitenkin tuntuu tahtovan pysyä sen osana. Tätä on hankalaa ilmaista kuvallisesti, mutta tällaista aistin. Maineikas ohjaaja Werner Herzog, jonka töitä en tunne, ei hänkään irroittele sarjatulella. Sitä tehokkaampia ovat otokset mölkeröinä mulkoilevista matelijoista silloin, kun komisariolla on erityisen hömelö olo.

En silloinkaan tiennyt milloin saa nauraa, kun ylitseampuvan Ostarin superstevarin katsoin, mutta silloin en olisi tiedolla mitään tehnytkään. Paha poliisi on vähäeleinen tapaus moniin lajityypin edustajiin verrattuna, mutta Herzog tietää mitä hän on tekemässä. Itsevarma elokuva oikealla idealla, ideaa palvelevalla toteutuksella ja asialle omistautuneella tähdellä on semmoinen harvinaisuus, ettei niitä tuosta sivuvalikosta vasemmalta montaa löydy.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa