Negative: Neon
Negative lähti merta edemmäs kalaan synnyttämään uutta Neon-albumiaan. Jenkkilän suunnalta löytyi parikin miestä säätämään Negativea Kalifornian aurinkoon sopivaksi menekkituotteeksi. Linkin Parkin löytäjä Jeff Blue ja tuottaja Warren Riker (The Fugees, Lauryn Hill, Santana, Kid Rock, Run DMC...) tekivät parhaansa, jotta Negativesta kuoriutuisi uusi pehmoversio Linkin Parkista. Onneksi Jonne ei sentään ole joutunut räpättämään! Bändin jannut ovat kuitenkin pitäneet langat käsissään, Negative ei ole myynyt itseään halvalla. Levyltä kuulee ja aistii sen pahimman vaihtoehdon, jos Jenkkinimet olisivat päässeet säätämään nappuloita oman mielensä mukaan. Neon esittelee Negativen, joka yhdistää bändin tutun linjan stadionrockin, Bon Jovin, The Rasmuksen sekä auringon paahtaman ja varjot jättäneen The 69 Eyesin kanssa.
Neon alkaa neljän tiukaksi hiotun iskusiivun säväyttämänä. Kappaleista löytyy kaikkea edellä mainittua ja radioystävällinen asenne hyväilee korvaa. Soundeissa on potkua ja neonvaloja, ero entiseen ei kuitenkaan kasva liian suureksi. Negative on siistimpi ja...selvemmin pop. No One Can Save Me Tonight on kuin suoraan The Rasmuksen Desmond Child -sessioista. End Of The Line säteilee kiekon ehdottomana helmenä - kaunis korvakarkki on sekä herkkä että rimpuilevan räväkkä. Love That I Lost kuulostaa perusvarmalta Negativelta, ehkä turhankin turvalliselta, mutta kertsissä on potkua. Blood On Blood on toinen kiekon ässäsiivuista, emotionaalinen rokitus yltyy suorastaan pateettiseksi mutta tietynlainen Bon Jovi -henki kantaa pitkälle.
Sitten Negative tuhlaa parhaat paukut keskitempoisen viilistelyn ja ruikutuksen läpikäymiseen. Meno muuttuu hetkessä väkinäiseksi ja suorastaan näköalattomaksi. Jealous Sky lienee osuva esimerkki siloitellusta balladilinjasta, jota Jenkkilän isot pojat yrittivät syöttää Negativen jannuille. Viisu on vetelää ja innotonta 2000-luvun Bon Jovi -hukkaputkea, taustalle on jostain löydetty jopa aidolta kuulostavaa Richie Samboran Jovi-kitarointia. Since You've Been Gone palauttaa levyn rokkivaihteelle, Linkin Park kohtaa The Rasmuksen. Mutta, Fucking Worthless on yksinkertaisesti...fucking worthless.
Neon on selkeästi tuttua Negativea mutta Amerikan herkut ja koristeet lyövät albumille tuntuvan leiman. Moniääniset lauluharmoniat jyräävät ja radioystävällinen linja pyöristää särmiä. Neon kärsii kuitenkin lievästä epätasaisuudesta. Kiekolle on sovitettu biisejä, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän tilan täytteeltä. Neon on kuitenkin helposti sulavaa ja vaivatonta kuuntelumusiikkia. Negativessa on edelleen oleellinen uskottavuusongelma - bändin kannattaisi laittaa soittimet pussiin ja yrittää comebäkkiä 15 vuoden kuluttua. Tuolloin jannuissa olisi riittävästi särmää ja Jonne Aaronillakin kasvaisi parta - puhumattakaan viskillä marinoidun lauluäänen entistä rosoisemmasta olomuodosta.
Neon alkaa neljän tiukaksi hiotun iskusiivun säväyttämänä. Kappaleista löytyy kaikkea edellä mainittua ja radioystävällinen asenne hyväilee korvaa. Soundeissa on potkua ja neonvaloja, ero entiseen ei kuitenkaan kasva liian suureksi. Negative on siistimpi ja...selvemmin pop. No One Can Save Me Tonight on kuin suoraan The Rasmuksen Desmond Child -sessioista. End Of The Line säteilee kiekon ehdottomana helmenä - kaunis korvakarkki on sekä herkkä että rimpuilevan räväkkä. Love That I Lost kuulostaa perusvarmalta Negativelta, ehkä turhankin turvalliselta, mutta kertsissä on potkua. Blood On Blood on toinen kiekon ässäsiivuista, emotionaalinen rokitus yltyy suorastaan pateettiseksi mutta tietynlainen Bon Jovi -henki kantaa pitkälle.
Sitten Negative tuhlaa parhaat paukut keskitempoisen viilistelyn ja ruikutuksen läpikäymiseen. Meno muuttuu hetkessä väkinäiseksi ja suorastaan näköalattomaksi. Jealous Sky lienee osuva esimerkki siloitellusta balladilinjasta, jota Jenkkilän isot pojat yrittivät syöttää Negativen jannuille. Viisu on vetelää ja innotonta 2000-luvun Bon Jovi -hukkaputkea, taustalle on jostain löydetty jopa aidolta kuulostavaa Richie Samboran Jovi-kitarointia. Since You've Been Gone palauttaa levyn rokkivaihteelle, Linkin Park kohtaa The Rasmuksen. Mutta, Fucking Worthless on yksinkertaisesti...fucking worthless.
Neon on selkeästi tuttua Negativea mutta Amerikan herkut ja koristeet lyövät albumille tuntuvan leiman. Moniääniset lauluharmoniat jyräävät ja radioystävällinen linja pyöristää särmiä. Neon kärsii kuitenkin lievästä epätasaisuudesta. Kiekolle on sovitettu biisejä, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän tilan täytteeltä. Neon on kuitenkin helposti sulavaa ja vaivatonta kuuntelumusiikkia. Negativessa on edelleen oleellinen uskottavuusongelma - bändin kannattaisi laittaa soittimet pussiin ja yrittää comebäkkiä 15 vuoden kuluttua. Tuolloin jannuissa olisi riittävästi särmää ja Jonne Aaronillakin kasvaisi parta - puhumattakaan viskillä marinoidun lauluäänen entistä rosoisemmasta olomuodosta.
Keskustelut (1 viestiä)
19.08.2014 klo 16.31 1