Maailmanlopun jälkeen isä ja poika kävelevät eteenpäin. Fiilistelköön ken voi. Loppu. Tie (The Road) nousee osittain kritiikin yläpuolella otsikkonsa ansiosta: saa tällaisia tehdä, kunhan sisällöstä varoitetaan. Tie on niitä itsensä vakavasti ottavia ajattelevien aikuisten elokuvia, joiden mielestä useimmat juonenkäänteet ja taustatarinat ovat niin vaivaannuttavan epäuskottavia, että on parasta ottaa varman päälle ja unohtaa ne. Totisesti: harvat käänteet kuten lopetus tuntuvat latteilta kliseiltä tai eivät miltään. Kun näyttely ja kuvaus on riittävän vahvaa, tunnelman lumoamat keksivät itse, mistä tässä on kyse.

Aurinko on jäänyt pölypilvien taakse. Tomuksi ovat muuttumassa flooran ja faunan viimeiset edustajat. Keksi sinä miksi. Viimeiset eloonjääneet etsivät säilykkeitä tai harrastavat kannibalismia. Viggo Mortensenin tulkitsema nimetön karpaasi kulkee jälkeläisensä kanssa kohti rannikkoa. Matka on elämän tarkoitus pojille, joista partaisempi ei anna periksi kuten Charlize Theronin näköinen vaimo takaumissa tekee. Puhuimmepa näistä hahmoista, elokuvataiteesta tai yleisesti elämästä, eteneminen on ratkaisu, mikäli pysähtyminen paljastaisi olemassaolon sietämättömän onttouden. Tie on etenemistaidetta paremmasta päästä. Matka paljastaa isästä ja pojasta piirteitä. He ovat hyviä tyyppejä, väittää isä, jonka eläimellisen itsekäs tarkoitus elämässä on itsensä jatkeesta huolehtiminen.

Ilmeikkäiden silmiensä ansiosta Mortensen on arvokas likaisena partasuuna. Filmi pysyy käynnissä luontevalla ja tunteellisella suorituksella, joka paikkaa puutteet poikana silmiä aukovan Kodi Smit-McPheen kyvyissä. Isä ja poika eivät virallisesti petä itseään, vaan isä yrittää tehdä pojallekin selväksi, että lopulta on itsemurhan aika ja se on aivan normaali asia, jonka kaikki muutkin ovat tehneet. Tunnelma on hyvin synkkä, mutta tunnistettavan inhimillinen. Yksittäiset repliikit ovat iskeviä. Muutamat kohtaukset ovat liikuttavia, toiset lähes jännittäviä. Jäin odottamaan hetkeä, jona leffa hyödyntää tällaista pinnnallisen tason pätevyyttä ja todella puhuttelee. Sellaisia tulkintoja voi tehdä aivan vapaasti, että ihminen on itse tuhonnut maapallon ja yhteiskunnan romahdettua todellinen luonto pääsee esille itse kussakin, mutta samaa voi sanoa vaikka Waterworldista.

Se on kiinnostavaa, että Mortensenin hahmo on saattanut olla positiivisin henkilö planeetalla, kunnes kyynisyys alkoi nostaa päätään hänessäkin. Tahdoin nähdä, miten pojille käy, mutten onnistunut kiinnostumaan käytännössä tarjotusta kokoelmasta kohtauksia, joissa esitellään jätemaan toimintaperiaatteet. Joo, ihmisiä syödään. On hankala tietää, kuka tahtoo pahaa. Ruokaa ei ole, paitsi jossakin. Vilkuilin kelloa useampaan otteeseen. Mitä odotin? Kenties sitä, että synkkyys tiivistyisi sanomaksi vaikeiden valintojen tahi kohtalokkaiden erehdysten seurauksena, tai kenties jotakin muuta, minkä keksimiseen tarinankertoja käytti aikaa. Tie kertoo ihmisistä, jotka tietävät kuolevansa. En suinkaan paljasta mitään loppuratkaisusta, mutta ihan yleisesti ottaen Tie on elokuva, jossa tehdään hyvin, hyvin, hyvin hidasta kuolemaa.

Kenties tässä on lähdetty kääntämään kirjamaista kirjaa elokuvamaiseksi elokuvaksi. Cormac McCarthyn alkuperäisromaani on arvostettu. Asioille voidaan antaa paljon merkitystä muutamalla sanalla. Elokuvassa uskottavien rauniomaisemien luomiseen voidaan käyttää miljoonia, ja yritykset manipuloida tunteita tuntuvat silti halvoilta, mikäli katsojan keskittymisen annetaan herpaantua siinä määrin, että hän on tietoinen taustalla pimputettavasta pianosta. Jopa se puhutteli minua, kun tilaisuus teki minusta murhaajan Fallout 3:ssa. Tie ei. Tiestä puuttuu kaikki se omaperäisyys, energia ja merkitys, minkä vuoksi Ihmisen pojat on mestariteos kategorioissa etenemiselokuva ja armageddon. Tien kaikki arvo kumpuaa Mortensenin katseesta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa