Teen arvauksen. Havaijille sijoittuva jännäri A Perfect Getaway on täyteläisintä todellisuuspakoa tilanteessa, jossa Milla Jovovichin tai Timothy Olyphantin fani päättää katsoa idolinsa uusimman ilman minkääntasoisia ennakko-odotuksia. Tämä arvauskin oli ennakkotieto. Tämä leffa ei arvosteluja opiskelemalla parane, mutta arvostelu minun pitää tässä tarjota.

Ohjaaja-kirjoittaja David Twohyn tieteisjännäri Pimeän uhka kestää katselua. Jos näit sen teatterissa kymmenen vuotta sitten, on mahdollista, että lähdit mulkoilemaan avaruushirviöitä, yllätyit kun hirviöitä pelottavampi ilmestys oli salaperäinen rangaistusvanki, ja vakuutuit, kun joku ihmeen Vin Diesel kasvoi silmiesi edessä tähdeksi, jonka nimellä sinut saatiin teatteriin vastakin. Twohy itse ei ole sittemmin saanut aikaan mitään juhlavaa. A Perfect Getaway on kelpo muistutus siitä, miksi Twohynkin nimessä on yhä positiivista värettä, mutta toisaalta vertaus Pimeän uhkaan ei ole kertakäyttöviihteelle edullista.

Katsojan yllättäminen on vaikeaa. Martin Scorsesen Suljettu saari epäonnistui yllättelyssä: ontuvan kikkailun vuoksi paksu tunnelma laimeni. M. Night Shyamalan voi kertoa, että uran tekeminen yllättelyllä kääntyy taiteilijaa vastaan. A Perfect Getaway tuntuu joltakin, jonka Twohy olisi voinut väsätä heti Pimeän uhan jälkeen.

Raina omaa sen laatuista itseluottamusta, että se kehtaa yrittää halpaa kikkaa. Hahmot puhuvat jo verrattain alussa käsikirjoituksista ja juonenkäänteistä. A Perfect Getaway kehoittaa katsojaa olemaan vainoharhainen ja käymään läpi mahdollisuuksia. Jos tarina tuntuisikin avautuvan nopeasti, tämän ei pitäisi olla este omien päätelmien kyseenalaistamiselle. On olemassa juonenkäänteitä, yllätyskäänteitä, aivan älyttömän epäloogisia käänteitä, ja leffoja, joissa ei ole käänteitä, tai joiden käänteet ovat odotettua vaisumpia. A Perfect Getaway on suunnattu ihmisille, jotka ovat katsoneet elokuvia aiemminkin.

Tämä ei ole parodia tyyliin Scream, mutta kieli on poskessa. Hienoimmilla hetkillä hörähtelin, vaikka samalla teos kiihdytti jännärinä. Tätä on toisinaan kuvailtu psykologiseksi jännäriksi mainituista syistä, mutta ei anneta sivistyssanan hämätä: tämä on yhdenlainen huvipuistoajelu. Patikkaretkestä kertova pätkä sijoittuu paratiisisaarelle, joten se näyttää tasaisen nätiltä vaihtelevalla tavalla. Jovovich, Olyphant, Steve Zahn, Chris Hemsworth, Kiele Sanchez ja Marley Shelton ovat patikoijia. Löysin jokaisesta jotakin epäilyttävää osittain siksi, että elokuva antoi aihetta, ja osittain siksi, että tahdoin. Asiat avautuvat onnistuneeseen tahtiin. Tunnelma tiivistyy.

Pienet hetket lähentelevät nerokkuutta. Jopa "kissan hyppy kulman takaa" voi olla toimiva temppu fiksussa jännärissä. Ratkaisun hetkistä ja täten kokonaisuudesta on hankala olla yhtä mieltä. Monet jännärit lässähtävät tyystin jo alussa, eivätkä toivu. Monet paremmatkin ovat parhaimmillaan ennen kuin ne selittävät itsensä. Jos A Perfect Getaway arvostellaan käyrän avulla, kyseessä on kiitettävän tasainen nousu parilla mitättömällä notkahduksella. Riittääkö tämä?

Energisten viihde-elokuvien on tarkoitus ravistella ja huipentua. Karkeasti sanoen katsojan on tarkoitus laueta. A Perfect Getawayn valitsemassa tyylissä on selkeä ongelma. Kun elokuvassa keskustellaan käsikirjoituksista, sen omalle käsikirjoitukselle on vaikeampi antaa mitään anteeksi. Huipentuma riittää yleensä tyydyttämään katsojan. Kun huipennus luvataan etukäteen, lupaus saa janoamaan multihuipentumaa: jotain todella erityistä. Moiset ovat harvassa. Kaikki eivät koe niitä koskaan.

A Perfect Getaway on tekemällä tehty - mutta Twohy tietää mitä hän on tekemässä. Tällaiset elokuvat on suunniteltu katsottavaksi vähintään kahteen kertaan. Loppujen lopuksi nautin enemmän siitä suhteesta, joka minulla ja elokuvalla oli ensi tapaamisella, kuin varsinaisesta juonesta. A Perfect Getaway ansaitsee tilaisuuden kaikilta jännäreiden ystäviltä, mutta teos varmasti kaatuu omaan näppäryyteensä monien mielestä.