Loppuhuipennuksen tienoilla Sex and the City – Sinkkuelämää 2 alkoi jo tuntua elokuvalta, eikä tv-sarjan jatkolta. Myös teokset Priscilla – aavikon kuningatar ja Kiitos kaikesta, Wong Foo, parhain terveisin, Julie Newmar kertovat naisia näyttelevistä klovneista, joita paheksutaan korvessa. Leffat luottavat siihen, että katsoja kannustaa draamakuningattaria. Pidin ideasta enemmän, kun drag queenit olivat miehiä ja korpi löytyi oman maan sisältä. Kim Cattrallin suoritus ikääntyneenä, naiseuttaan hormoneilla hoitavana Samanthana on yhtä riipivä kuin Terence Stampin työ transnaisena, ja molemmat ovat yhtä seksikkäitäkin. Priscilla ei huipentunut kohtaukseen, jossa joku polkaisee Stampia vilauttaen kuutamoa katsojille. Kenties naiseuden tavoittelu tuntuu vilpittömämmältä, kun tällaiset hahmot eivät luule olevansa oikeita naisia, ja kun heitä ei oikeina naisina juhlita. Sekin aina auttaa, jos katsoja löytää sankareista muitakin naisellisia piirteitä kuin kenkäfetissin ja v**tumaisuuden.

Elämän ohikiitävyys... muuttuu tosiasiasta runolliseksi potaskaksi, kun leffa kehtaa kestää kaksi ja puoli tuntia ilman kantavaa ideaa. Muistetaan kuitenkin, että tämä on "naisten elokuva". Mikä on tärkein asia, minkä tiedämme "naisista"? Ne ovat aina oikeassa.

Yksi lukuisista tarinanpätkistä on ystävämme Carrien ja sen jonkun jamesbondin suhde. Carrie ja kuje könsikäs ovat eläneet pari vuotta avioliitossa. Carrie on kyhännyt aiheesta kirjan. Heillä on ongelmia: karpaasi ei tajua ostaa koruja lahjaksi, ja joskus se tahtoo ottaa rennosti. Carrie ottaa parin päivän tauon suhteesta. Niin ja hän viettää puolet leffasta lomaillen Abu Dhabissa. Tämän kaiken tietäen könsikäs spekuloi: pysyisikö suhde vireänä, mikäli he ostaisivat lisää asuntoja näitä irtiottoja varten? Kuinka sika kehtaa?! Ei paniikkia. Ihannemies tajuaa heti pyytää anteeksi. Pointti on siinä, että Carrie ei varsinaisesti tunnu avioelämän papittarelta ainakaan vielä. Jos tämä olisi tavallinen elokuva, hän varmasti alkaisi ajatella asiaa itsekin, kun hänen kirjaansa myöhemmin kritisoidaan.

Sex and the City 2 on elokuva, jossa Carrien tyttöystävät solvaavat sitä kriitikkoa, koska se Mies selvästikin pelkää vahvoja naisia. Katsojille ei tarvitse kertoa, miksi kirja on kritiikin yläpuolella - koska he tietävät naisten olevan aina oikeassa.

En suinkaan kommentoi sitä, kuka näitä oikeasti katsoo, mutta päätellen tästä ja Twilightista, modernit "naisten elokuvat" on suunnattu pinnallisille itsekeskeisille tipitii-tyttärille, jotka ovat läheisriippuvaisia ja mustasukkaisia, mutta tykkäävät kutsua itseään vahvoiksi ja itsenäisiksi. Kutsutaan tätä puolifiktiivistä rotua ämmiksi. Ämmillä ei ole keskittymiskykyä. Ämmiä kiinnostaa kimallus, tyhjämielinen tuijotus, matkailumainokset, sentyylinen poseeraus mitä Dressmann-mainoksissa harrastetaan ja miesten syyllistäminen. Niillä kuuluisilla asioilla, "joita miehet eivät tajua", viitataan joko kiljumiseen ja kenkiin, tai ihan vain tylsiin arkipäiväisiin ongelmiin, jotka tosiasiassa ovat helposti ymmärrettäviä. Teen arvauksen, että ämmille se on Sex and the City 2:n harvoja ongelmia, että päähenkilöt ovat rikkaita. Charlotte ja Miranda eivät ole lapsiensa pääasiallisia hoitajia. Kun he itkevät etuoikeutettujen elämiensä stressaavuutta, heidän on pakko ohimennen skoolata niiden naisten kunniaksi, joilla ei ole varaa palkata lastenhoitajaa. Ehkä tällainen tuntuu teennäiseltä jo ämmienkin mielestä?

Tytöt viettävät yli puolet ajasta Abu Dhabissa samasta syystä, kuin Uuno vieraili Epsanjassa: kun leffasarja menestyy, niin mikä jottei. Alkupuoli on sen verran harmitonta, muodollisesti pätevää, jopa jouhevaa hömppää, että voin vilpittömästi väittää odottaneeni matkalta jotakin fiksua. Tytöt ovat materialisteja. Heidät kutsutaan vieraiksi moderniin huippuhotelliin. Turistirysien tasoon katsomatta Arabiemiirikunnat on islaminuskoinen maa. Vastakkainasettelu länsimaisen kulttuurin juhlituimpien horojen ja muslimien välillä on väkisinkin mielenkiintoinen. Siispä tytöt ennen muuta pörräävät klubeilla ja antautuvat palveltaviksi, jottei Sinkkuelämää-brändi menettäisi mainettaan. Islamilaisesta kulttuurista löydetään kaksi hyvää puolta. Kengät ovat halpoja. Eräs vanhus on rehellinen. Noin muuten leffa menee yhä vain vastenmielisemmäksi kehittäessään muukalaisvihaa miesvihansa pohjalta. Kuka tiesi, että musliminaisten ja sankariämmien tärkein ero on se, etteivät muslimit voi julkisesti syyttää miehiä kaikesta?

En suosittele Twilightia edes tahattoman komedian ystäville, enkä suosittele tätäkään. Tämä on elokuva, jossa puhutaan aina kun joku ei poseeraa. Dialogi on kuivempaa kuin maisemat kirjaimellisesti. Dialogi kuulostaa siltä, kuin nämä ilmeisen keskinkertaiset näyttelijät, jotka eivät ole vuosien jälkeenkään kehitelleet uskottavia keskinäisiä kemioita, olisi pistetty improvisoimaan. Sanaleikit eivät ole hauskoja alkuperäiskielelläkään, ja niitä ehtii kyllä märehtiä.

Lehmä sanoo muu. Niin tylsämielisiä kuin naudat ovatkin, kyllähän niitä hetken ihmettelee. Kun lehmät eksyvät hiekkamonttuun, on syytä huolestua, jos ne vaikka nilkkansa nyrjäyttävät. Kun lopulta potkaiset lehmää perseeseen yrittäen antaa sille vauhtia, jalkasi uppoaa polveen saakka, etkä saa sitä ulos ennen auringonlaskua. Hop hop hop voi helvetti! Tällainen elämys on Sex and the City 2.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa