Jos South Parkin estetiikasta vastaava porukka pääsisi puuhastelemaan fotorealistisen animaation parissa, lopputulos saattaisi näyttää ruotsalaiselta tieteisjännäriltä Metropia. Synkän lähitulevaisuuden salaliitoista höpäjävä filmi on kirjaimellisesti näkemisen arvoinen. Yksityiskohtaiset hahmot on luotu muokaten valokuvia arkisen näköisistä ihmisistä. Hahmoja kuvataan kuin paperinukkeja: suoraan edestä, sivulta ja takaa. Tiukoista kuvakulmista huolimatta päät voivat hieman kääntyä. Kasvojen liikkeet ovat rajoitettuja, mutta tämäkin tuntuu valinnalta: tunnelman on tarkoitus olla jäykkä ja lakoninen. Vahvasta tyylittelystä huolimatta elokuva näyttää hetkittäin niin uskottavalta, että se on jo häiritsevää. Alitajunta antaa liiankin kanssa anteeksi katsekentän rajoilla esiintyvän nukkemaisuuden. Hillitysti painajaismainen häiriintyneisyys on tietenkin hieno asia.

Tarina on tasoa "luonnosteltu nenäliinaan". Lähitulevaisuudessa luonnonvarat ovat kortilla ja talous on romahtanut. Eurooppa on yhdistetty kattavalla metroverkostolla. Vincent Gallo herättää äänellään henkiin Rogerin, joka on tavallinen mies Tukholmasta. Rogerilla on tylsä työ ja ongelmia emännän kanssa, jolla saattaa olla suhde suomalaiseen. Roger yrittää välttää metroa, koska sinne astuessaan hän alkaa kuulla ääniä päässään. Eräällä matkalla hän bongaa shampoomainosten kauniin lyylin. Roger päättää seurata naista - vaikka ja koska äänet yrittävät kieltää. Näin käynnistyy pääpiirteittäin ymmärrettävä, pohjimmiltaan simppeli salaliittotarina, joka voisi edetä sujuvamminkin. Inhimillisesti ymmärrettävin valinta, jonka yksikään hahmo elokuvassa tekee, on Rogerin tarve käydä vieraissa, eikä tämäkään hirmusympaattista ole.

Metropian ideat ovat hölmöjä tarkoituksella. Jos niitä ajattelee huumorina, niin hups, ne eivät ole erityisen hauskojakaan. Tulevaisuudessa Eurooppaan hyväksytään siirtolaisia tv-ohjelmassa, johon kuuluu heittoistuimia? Sanaa satiiri voitaneen käyttää, mutta kovinpa tämäkin yksityiskohta sulautuu harmauteen tämännäköisessä tapauksessa. Ideat eivät tunnu tukevan toisiaan. Leffa vain arpoo uudet yksityiskohdat taruun yksilöstä, joka kapinoi kovan luokan kontrollia vastaan. Henkilökohtaisesti pelkäsin, että ajatuksiani luetaan ennen kuin vakuutuin, että niitä valvoo vain kaikkivaltias, joten sinänsä arvostan etäisestikin erilaisia paranoiatarinoita. Metropia on maukas kuriositeetti, kun Brazil, The Matrix, Dark City ja sensellainen on jo lähellä sydäntä.

Tämä on tunnelmapala; tätä on kiehtovaa tuijottaa samannäköisenä kuin päähenkilö. Pinta pukee sisältöä viimeisen päälle. Mikäli tämä olisi näytelty elokuva, piirretty, ehta paperinukkeanimaatio tai Pixarin uusin, tunnelma tuskin olisi likimainkaan yhtä väkevä. Erikoisen ilmeen vuoksi kannatti katsoa myös rotoskoopattu animaatio A Scanner Darkly, mutta Metropia tuntuu tätäkin hallitummalta omaperäisyyden purskahdukselta. Mieleen palailivat muutamat kömpelöt ja rajoittuneet pelit ja animaatiot lapsuuden VHS-kaseteilta. Metropia on vastaavaa kamaa, mutta niin yksityiskohtaisesti, että ihohuokosetkin erottuvat.

Äänen käyttö on harkittua ja ääninäyttely varsin vahvaa. Gallon ohella tunnistamiani nimiä ovat Juliette Lewis, Udo Kier, Stellan Skarsgård ja Fares Fares. Mikäli tiettyjä kohtauksia katsoo ilman ääniä, tästä mainostamastani tunnelmasta ja "häiritsevästä uskottavuudesta" katoaa leijonanosa: jäljelle jää suuta aukovaa pahvia. Tällöin heräsi ajatus, että suuri osa Metropian viehätystä on sen aikuisessa asenteessa. En puhu kypsyydestä enkä älykkyydestä, vaan esimerkiksi siitä, että päähenkilö on uskottava kiroileva syvällisesti stressaantunut perusluuseri, eikä mikään Kung Fu Panda. Metropia on korkealentoinen ja älytön pikantin hillitysti, mikäli tämä on mahdollista. Leffa tasapainoilee ristiriitaisten asioiden välimaastossa ollen aivan oma mielentilansa.