Kaivertakaamme Jean-Claude Van Dammen hautakiveen lentävä lause "Mutta mikä on roolihahmoni?" jo ensi viikolla. Uutisista/vanhasista päätellen Van Damme on vastaillut vuoden ajan samaan kysymykseen: miksei mies lähtenyt mukaan Sylvester Stallonen kovien äijien kunnianpalautukseen The Expendables? Vastaus on videoitukin: Stallone ei osannut kertoa, minkälaista hahmoa Van Dammen on tarkoitus näytellä. Van Damme on luonnenäyttelijä! Hänellä on kunnianhimoa! Ennakkotietojen mukaan jo purkitetut The Eagle Path ja Universal Soldier: Regeneration ovat vahvempaa viihdettä kuin äkkinäinen luulisi. Ehkä näin - mutta vastaavaa kuulin myös mestariteoksista JCVD (arvostelu) ja Crown of Thorns. Siitä "ensimmäisestä oikeasti hyvästä" Van Damme -elokuvasta pulitin Blu-ray-tason fyrkkaa fanipohjalta. Jos hapuilen vuokraamonkaan jäsenkorttia, kun Timecop Lionheart itkee taiteellisesti kolmannen kerran, jumankauta pistäkää jalkaani pallo.

1953 amerikkalaiset sotivat Koreassa kersantti Van Dammen avustamana. Hamgyongin vuoristossa ennen ratkaisutaistelua kersantin käsi väpäjää kuin Hanksin Tompalla. Papin sanat tuntuvat motivoivan miestä, vaan kun vihollinen pitäisi suolestaa intiimisti, Van Damme alkaa melkein jo pillittää. Ryppyinen karpaasi ei tahdo tehdä pipiä vauvankasvoiselle viholliselle? Paha virhe. Siirrymme ajassa kolme vuotta eteenpäin. Kersantti on hengissä ja edelleen Koreassa ruumiinosaa kevyempänä. Mörkin Van Dammen käppäillessä jylhissä maisemissa, mieleeni tulee First Blood eikä historiallinen draama, mutta ilmeisesti leffa on "tositapahtumien inspiroima". Kersantti tottelee nykyään nimeä isä Matt. Jenkit onnistuivat levittämään jeesustietouttaan niemimaalle, joten isä Matt voi luostarissa tutkia tunteitaan ja huolehtia valloittamiensa alueiden orvoista piruparoista. Trailerin toiminnallisuuksista 80% on peräisin ajalta ennen tätä.

Elokuva ei ole erityisen hienovarainen (oheinen kuva on hyvä esimerkki), mutta enimmän aikaa se uskottelee olevansa moneen kertaan nähty hidastempoinen draama kulttuurien kohtaamisesta. Keski-ikäisellä amerikkalaisella ja alaikäisillä pakanoilla on opetettavaa toisilleen. Lapsinäyttelijät ovat enimmäkseen luontevia. Maggie Cheung vakuuttaa pienessä roolissa ruttoon kuolevana käännynnäisenä. Van Damme ei ole mikään ranskalais-amerikkalainen "Luc Deveraux" kuten yleensä ja mies yrittää ihan tosissaan mm. puhua oikealla aksentilla, mutta kyllä Damme ihan Dammelta vaikuttaa. Tiedä sitten itkeäkö vai nauraa, kun heppu ikään kuin yllättäen tajuaa opettaa 80-luvun straight-to-video-tappoliikkeitä niille pojille, joiden kasvukipuihin Raamattu ei yksin tepsi. Ehkä Crown of Thorns tahattoman komedian ystäville passaisi, paitsi että, puolivälin jälkeen isä Matt jää luostariin ainoana aikuisena.

Kutsuin Van Dammen edellistä elokuvaa "tekotaiteelliseksi paskaksi". Käsitteellä viitataan turhauttavan teennäisiin elokuviin, joista ei saa otetta. Ensimmäisellä katselukerralla myös Irréversible sai minut vihaiseksi. Olihan sen tarkoituskin provosoida, mutta kun kamera heilui ja tarinakin kulki lopusta alkuun, aivoni ylikuormittuivat. Toisella katselulla muutin mieleni ja jopa nostin Irréversiblen Lilja 4-Everin rinnalle listallani vuosikymmenen vaikuttavimmista elokuvista. Joskus tekee hyvää sielulle, kun tekee kipeää. Nämä seikat huomioiden en epäröi julistaa, että Crown of Thornsin graafiset raiskauskohtaukset eivät ole tekotaiteellista paskaa, vaan autenttista ulostetta teknisestä toteutuksesta alkaen. Pointsit kotiin siitä, ettei tunteita manipuloida musiikilla, mutta jo äänitehosteiden käyttö edustaa yhtä hyvää makua kuin South Park -jakso Korn's Groovy Pirate Ghost Mystery, jossa provosoimiseen fiksoituneet hautausmaatyöntekijät alkavat lopulta demonstroida, miltä ruumiiseen sekaantuminen kuulostaa. Paperinukkeanimaatiossakaan ei sentään näytetä mitään. En suosittele katseen kääntämistä, sillä muovisten tehosteiden näkeminen aiheuttaa vähemmän painajaisia kuin mielikuvitus.

Puolen tähden tuomio houkuttaa, mutta lopetuksessa oli jotain ideaa käsikirjoituksen jossain vaiheessa. Tapahtumat nivoutuvat yhteen vuoden 1957 kriisin kanssa. Pohjois-Korea valtasi takaisin menetettyjä alueita. Kommunistit eivät olleet suopeita krisinuskolle. Isä Mattin opetusten merkitys korostuu: nuorilla on erinomainen yhteishenki ja he osaavat puolustautua. Elokuvaa luonnollisesti on tarkoitus ajatella vertauskuvana katolisen kirkon ongelmista tänä päivänä. Me kaikki kiukkuilemme, jos kuulemme kirkon siirtäneen paljastuneen pedofiilipapin toiseen seurakuntaan. Jos Van Damme nyyhkisi ja räkisi vajaat viisitoista minuuttia nuohottuaan minua väkisin viime syksystä alkaen, en antaisi anteeksi - mutta minä olen vain pullamössöä. Vaatimattomissa olosuhteissa sodan keskellä varttuneet nuoret ovat vastaanottavaisempia uskonnon anteeksiantavalle luonteelle. Kun kykenet paljain käsin taittamaan niskat kommarilta, joka uhkasi pikkuveljeäsi - viimeistä verisukulaistasi -, kunnioitat opettajaasi, et muistele mitä eunukki ilmeisesti ihan nyrkillä venytti. Puoli tähteä bonusta, koska tämä tulee Suomessa vuokralle tänään kiirastorstaina.

Tätä elokuvaa ei ole olemassa - arvostelu oli aprillipäivän huumoria. Kirjoittaja anoo armoa laupiaalta herra Van Dammelta.