Lars von Trierin kohuttu Antichrist jättää rutkasti katsojan vastuulle. On pariskunta, joka traumatisoituu syvästi. Yrittäessään selvitä tragedian yli, he menevät kahdestaan mökkiin metsän keskelle. Siellä tilanne pahenee. Leffa on mahdollista kuitata olankohautuksella hitaana kauhupätkänä, joka kertoo mielen järkkymisestä ja yrittää provosoida näkymillä, joihin harvempi on tottunut. Henkilöt joiden ei pitäisi katsoa tällaisia, tulevat vihaisiksi. Moni arvostaa aivojensa nyrjähtämistä. Monet onnistuvat sivuuttamaan yksityiskohtia ja luulemaan ymmärtävänsä enemmän kuin he ymmärtävät. Oma tulkintani tuntuu erittäin loogiselta, mutta hetkinen... olen himokristitty, amatöörifeministi, sunnuntaimisantropisti ja valmiiksi luottavainen Von Trieriin taiteilijana? Jos tämä on luettavissa tulkinnastani, tulkinta on todennäköisemmin itsekeskeinen, kuin nokkela. Antichrist on sielun peili. Näin taiteen tulee toimia, näin ristiriitaisia ajatuksia taiteen tulisi herättää.

Tulkintoja kelpaa tehdä useampia, kun toteutuskin on viimeisen päälle. Ennen kuin ylitseampuvan kiiltokuvamainen hidastettu mustavalkoinen aloitus on ohi, juntimpi katsoja on jo matkalla Siwaan. Aloitus on lumoava. Jatkossa kikkailu on hienovaraista. Koin kunnianhimoisimmat kohtaukset pyrkimyksinä lyödä katsojan ajatusketju yhdeltä tasolta toiselle. Enimmän aikaa kyse on hitaasta draamasta: pariskunnan vuorovaikutuksesta. Jo varhain tahdoin asettaa kaiken sanotun ja näytetyn vasten yleissivistystäni, jonka koin puutteelliseksi. Willem Dafoe ja eritoten Charlotte Gainsbourg tekevät syvälliset ja kunnioitettavan riskaabelit suoritukset rooleissa, joihin kuuluu ajatuksia, joita ei ääneen sanota, ja yhtälailla lihallisuutta housut kintuissa.

Elokuva vähintäänkin sivuaa masennusta. Joku saattaa väittää, että se on tärkein teema. Ohjaaja kärsi masennuksesta ennen kuvauksia ja niiden aikana. Käsittely on uskottavaa, tuntuvaa, mutta henkilökohtaisesti koin jo alussa, että draamassa on myös kieroja parodian sävyjä. Puhun nyt tragikoomisista elementeistä, joita löytyy todellisesta elämästä, mutta jotka ovat tabuja hyvästä syystä: ei ole tervettä nauraa lähimmäisten kärsimykselle edes omassa rauhassaan. Antichrist toimi välittömästi useammalla tasolla - kuten se hetki elämässäni, kun olin sisimmässäni empaattinen ja halukas auttamaan lähimmäistä, vaikka ulkoisesti olin nyyhkivän asiakkaan ilmeelle totaalisesti repeilevä verovirkailija.

En kieltäisi teennäisiä yliopistohippejä sekoamasta, en mummoja pyörtymästä, kun erittäin raaka väkivalta purskahtelee, tuhmat värkit vilahtelevat ja eläimet käyttäytyvät huomionarvoisesti. Itsekin tahdon kirjoittaa itsekritiikkini vastalauseista huolimatta, että unenomainen elokuva tuntui aktivoivan aivojeni mahdollisesta lajimuistista vastaavia kasvaimia...! Höyryisyys ei kuitenkaan ole pääasia. Tämä ei ole surrealismia. Asioilla on selviä symbolisia merkityksiä, jotka tukevat toisiaan, ja osan teemoistaan elokuva selittää aivan suoraan.

Viimeinen kappale on oma välitön tulkintani. Kirjoitin sen ensimmäisen katselukerran päätyttyä tajunnan virtana: koin vahvasti, että suhteessani elokuvaan, tuo oli se turmeltumattomin hetki. Suosittelen omien turmeltumattomien mielipiteidensä ystäviä lopettamaan lukemisen tähän, kunnes filmi on koettu.

Antichrist on kauhudraama, joka ammentaa tunnelatauksensa siitä, miten vääristyneitä miesten ja naisten suhteet ovat ja ovat historiallisesti olleet eritoten mitä tulee seksuaalisuuteen. Elokuva käsittelee alkukantaista, eri uskonnoilla usein pyhitettyä ajatusta, että mies on korkeampi järkevä olento ja nainen alempi tunteidensa riepottelema epäluotettava alamainen. Miehet pelkäävät naisellista holtittomuutta, naisten seksuaalisuutta ja ovat pyrkineet kaikin keinoin sitä rajoittamaan ja siitä rankaisemaan. Naiset eivät yksiselitteisesti koe olevansa viattomia uhreja. Elokuvan nimi on Antichrist, koska vapahtajamme Kristuksen äiti on korkeimmin ihailtu, välimeren maissa Jumalasta seuraavaksi korotettu emäntä, jonka neitsyys ja viattomuus on enkelien varmistama juttu: ainoastaan hän oli rakas äiti olematta saastainen huora. Tällainen skenaario on luonnollisuuden vastakohta. Mies tulkitsee luonnollisuuden saatanallisuudeksi, vaikka hän ei omaa ylimielisyyttään tätä ymmärrä. Ihminen on vieraantunut todellisuudesta ja kokee paratiisin pahana.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa