2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin löytääkseen harmageddonin pasuunat, joita ei ollut taottu. Oikeasti George Bush nuorempi halusi vakautta Lähi-itään öljyn vuoksi ja syrjäyttää isänsä valtaan jättämän Saddam Husseinin. Monet oikeutetusti vihaavat kaksinaamaista lyllerökansaa. Mutta useimmat vihasivat Bagdadin teurastajaa enemmän. Tilanne on monimutkainen, joten jos se olisi fiktiota, käyttäisimme sanaa herkullinen. En ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten loputtomasti vapauksia toimintajännäri Green Zone ottaa kertoessaan näistä tapahtumista. Leffa ei esittele uusia kummia ajatuksia, joten tuskin se sen vika on, jos joku Teksasin perukoilta ottaa esitetyn totena.

Sotamies Matt Damon on mukaelma Kapteeni Amerikasta: pätevä taistelija ja johtaja on Irakissa vapauttamassa viattomia ja puolustamassa idealistista vapaiden valtiota. Mies on patriootti juuri siksi, että hän alkaa hikeentyä, kun joukkotuhoaseita ei löydy ja esimiehet suhtautuvat asiaan vähätellen: sodalla on oltava oikeutus. Päästyään irakilaisen kenraalin jäljille, mies joutuu tekemään nopeita ratkaisuja, sillä johto antaa ristiriitaisia ohjeita. Olisi mustavalkoista ajatella, että kyseessä on mustavalkoinen elokuva sankarilla. Mistä päätellen päähenkilö on sankari? Näyttelijästä? Greg Kinnear pukumiehenä Pentagonista pyhittää omat keinonsa tarkoituksillaan. Moni tahtoisi tintata nenään tällaista hieman maireaa herraa, vaikka ilman hänen kaltaisiaan patriootteja Hussein olisi yhä vallassa. Tämä taas olisi todellista pahuutta muun muassa Damonia avustavan irakilaisen tulkin mielestä.

Lajityypin huomioiden on nerokasta, kuinka yleiset näkökulmat ruumiillistuvat hahmoiksi. Tilanteen ollessa lopulta se, että joku yrittää pelastaa liittolaisiltaan jonkun, joka ei ole sen ystävällisempi häntä kohtaan kuin nämä liittolaisetkaan, eikä ole kiistattomasti selvää, kuka vähintään neljästä eri osapuolesta on moraalisesti oikeassa - tällöin ollaan asian ytimessä! Tämä pitää otteessaan. Tämä on viihdettä. En olisi vielä alkumetreillä uskonut, kuinka tapahtumat voivat kiehtoa, vaikka leikkikenttä on pääpiirtein historian aitaama.

Kova vauhti on päällä, suvantokohtia on niukalti, eikä hahmoja juuri syvennetä. Täten on kiiteltävä näyttelijävalintoja: sen on jäätävä ja se jää välittömästi mieleen, mitä kukin nassu edustaa ja millä intohimolla. Tulkkia, joka epäilemättä on elokuvan sympaattisin hahmo, tulkitsee Khalid Abdalla. CIA:n Bagdadin päällikkönä sooloilee Brendan Gleeson. Majuri Jason Isaacs saa käskyjä eri taholta kuin Damon. Sekä totuudesta että myyvistä lööpeistä kiinnostuneena toimittajana nähdään Amy Ryan. Kaksineuvoisella tapaa vaikuttava on myös Yigal Naor kenraalina, joka on tarinan avain. Näyttelijät ovat erinomaisen käytännöllisiä erikoistehosteita.

Todellisia tähtiä ovat Medusan iskun ja Medusan sinetin ohjaaja Paul Greengrass ja The Hurt Lockerin kuvaaja Barry Ackroyd. Mainittuihin teoksiin tutustuneet tietävät mitä on tulossa: kamera heiluu hullusti, kuvakulma vaihtuu harkitusti sekuntien välein ja karuus kuten yökohtausten rakeisuus on tarkoituksellista. Vaikka ahkera leikkaus todistaa päinvastaista, tyyli vaikuttaa alitajuntaan, jolloin tuntuu, kuin elokuvan olisi kuvannut yksi sotilaista Bagdadin pölyisillä kujilla. Ketkä eivät ole ihailleet tyyliä aiemmin, vihaavat sitä vastakin.

Painotan näennäisen uskottavuuden merkitystä. Tämän vuoden puolella on usein huomattu, että kriitikoiden mukaan The Hurt Locker on realistinen, vaikka asiantuntijat väittävät muuta. Harvempi kriitikko on sotinut Irakissa henkilökohtaisesti. Myös Green Zone vaikuttaa "autenttiselta", mutta se olisi helpompaa tuomita joutavaksi hömpäksi, koska sen tarina on selväpiirteinen ja jännärimäinen, ja on mahdollista väittää, että se saarnaa ohjaajansa politiikkaa. Minä koen olevan siitä kyse, että nimenomaan kärjistyksin ja yksinkertaistuksin viihteenjanoista rahvasta pyritään muistuttamaan, että asioilla on puolia. Kyynisillä ja liian vahvoja mielipiteitä kehittäneillä varmasti on vaikeuksia nauttia kiistattomista saavutuksista. Mutta todella: onko oivempaa tilaisuutta jättää aivoja narikkaan? Mielestäni teknisesti loisteliaat Medusa-elokuvat menivät ontosta jonninjoutavuudesta yhä tylsempään suuntaan, mutta samat tekijät, sama tyyli ja ripaus sisältöä, niin johan maistuu.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa