Jimi Hendrix on yksi niistä artisteista, joiden musiikkia tosissani fanitan. Uskomaton kitarataituruus yhdistettynä lähes joka kappaleesta kaikuvaan lapsenomaisen herkkyyden ja leikkisyyden yhdistelmään on puhutellut minua niin kauan kuin jaksan muistaa. Jo lapsuudessa kaseteille nauhoitetut, laadultaan vaihtelevat Jimi-albumit olivat kova juttu, ja myöhemmin on tullut osteltua yhtä jos toistakin Henkan levyä, keikkavideota ja elämäkertaa. Samalla olen tietenkin törmännyt myös siihen ilmiöön, joka Hendrixin ympärillä on koko ajan pyörinyt - rahan toivossa legendan nimellä on myyty niin karseita ja suttuisia vetoja, ettei perfektionistina tunnettu James Marshall olisi milloinkaan niihin lupaa antanut. Jonkinlainen laadun takuu ovat sentään olleet Hendrixin perheen hyväksymät versiot, joihin kuuluu tämä Hendrixin kuoleman 40-vuotismuistopäiväksi koottu albumillinen uusia kappaleita.

Tai no, uusia ja uusia. Uransa lyhyyteen nähden Jimi ehti heittää niin monta johonkin nauhankulmalle tallennettua keikkaa, että suurin osa tästäkin materiaalista on ainakin alan harrastajille jotenkin tuttua. Viisi kappaletta on suoraan poimittu muilta albumeilta, joskin niiden versioissa on eroja. Ansio on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että nämä tallenteet ovat oikeita, uudelleen masteroituja studioäänityksiä, ei videokameran ääniraidalta tai naapurinpojan ilmamikiltä kaivettuja bootleggejä. Remasterointi on tehty ammattitaitoisesti ja moni kappaleista kuulostaa suorastaan uskomattoman hyvältä.

Hieman crowdpleaser-hengessä aloitellaan Stone Free -klassikolla. Nimiraita Valleys of Neptune ei ole kaikkien aikojen kovinta Hendrixiä, mutta vertailukohdatkin ovat ehkä kohtuuttomia. Biisi kulkee enemmän laulun kuin kitaroinnin tahdissa, eikä sinällään herätä kovimman tykityksen ystäviä, mutta ei ärsytäkään. Levyn helmeksi itselleni nousee Bleeding Heartin yli 6-minuuttinen versio, jossa komppi kulkee reippaammin kuin yleensä kuulluissa live-versioissa. Tästä laskeudutaan Hear My Train A'Comingiin, joka on sitten bluesia edellisenkin edestä. Mr. Bad Luck on humoristinen esikehitelmä, josta muodostui sittemmin Look Over Yonder. Sen päälle Henkka pääsee vetämään suosikkinsa Sunshine of Your Loven, jolla hän järjesti itselleen aikanaan potkut BBC:n Top of the Popsista. Versio ei ole eläimellisin kuulemani, mutta on aina lähtökohtaisestikin kuulemisen arvoista, kun maailman legendaarisin kitaristi tekee kunniaa ihailemalleen kappaleelle.

Lover Man on tuttu paitsi livelevyiltä, myös aiemmalta South Saturn Delta -lätyltä, mutta tässä kuultu versio on taas eri mausteilla, hieman hitaampana ja ilman SSD-version pitkää introa. Ships Passing Through the Night on passelia myöhäisyön fiilistelyä. Fire taas on kuultu jo joka nopeudella etu- ja takaperin, eikä tämä versio tuo juuri uutta, ehkäpä se on mukana houkuttelemassa satunnaisia ostajia tutulla nimellään. Red House pumpun ykköslevyltä on venahtanut yli 8-minuuttiseksi bluestrippailuksi. Lullaby for the Summer ei nimestään huolimatta ole tuutulaulu, vaan reipastahtinen kitaran ja basson vuoropuhelu mukavalla psykedeliavireellä. Levyn päättää kiihtyvätahtinen tunnelmapala Crying Blue Rain.

Levy kuuluu siihen luokkaan, jonka tähdittäminen "oikein" on täysin mahdotonta. Jimi Hendrixistä voi luvan kanssa olla pitämättä, mutta kukaan nykyrokkia kuunteleva ei voi tosissaan kiistää sitä täysin vedenjakajamaista vaikutusta, joka tällä kitaravelholla oli. Paljon siitä tuntumasta välittyy tälläkin albumilla. Olkoonkin postuumi, Valleys of Neptune on asiantuntevasti kasattu ja ammattimaisesti restauroitu paketti, joka kuuluu jokaisen Henkka-diggarin levyhyllyyn.

Kuuntele albumi Spotifystä

Kun kuulee nykypurukumidesibelijytinää
Vanha itkuun pillahtaa ja muistaa kunnon rytinää
Jumalauta, miten ennen runkkasikaan Jimi
Siinä soitti mies ja vehkeet, eikä pelkkä nimi.

(Juice Leskinen - Elämässä pitää olla runkkua)