Peter Jackson on päätynyt paratiisiin jo eläessään. Mies saa ohjata unelmaprojekteja jatkossakin, vaikka Oma taivas (The Lovely Bones) on niskalaukaus ohjaajan uskottavuudelle. Tekosyitä ei ole. Jackson osti itse oikeudet romaaniin. Rahaa on ollut poltettavaksi asti, vaikka tarinan voisi esittää teatterin lavalla. Ensi-iltaa lykättiin, joten särmiä on ollut aikaa hioa. Oma taivas on raiskatusta ja murhatusta teinitytöstä kertova draamajännäri samalle yleisölle, joka rakastaa Twilight-saagaa. Tämä ei ole vitsi, vaan uutinen joulukuulta. Jos alkuperäinen tarkoitus olikin miellyttää ajattelevaa aikuisyleisöä, on kai sekin hienoa, että tiettyjä siskoja varoitetaan vanhojen miesten metkuista heidän omalla kielellään.

Kysymys vakituisille lukijoille: onko siinä jotain ristiriitaista, kun allekirjoittanut ilmaisee toisinaan pitävänsä verisestä kauhusta ja toisinaan prinsessatarinoista? Ei tietenkään ole! George Harvey (Stanley Tucci) on outo naapurin kyylä, jolla on ruma kampaus ja limaiset viikset. Harrastuksinaan hän rakentelee nukkekoteja ja raiskaa ja teurastaa lapsia. Kertojana toimiva neljätoistavuotias Susie Salmon (Saoirse Ronan) paljastaa kuolevansa. Filmi alkaa lahota vasta kun tapaus on ohitettu. Susiesta tulee perus aave. Hän ei tahdo Taivaaseen, joten hän jää välitilaan, jossa hän voi tarkkailla perheenjäseniään ja murhaajaa. Leffa on epäselvä, mutta jonkinasteinen vuorovaikutus elävien kanssa on mahdollista. Sen ajatuksen lunttasin virallisesta synopsiksesta, että Susien on päätettävä haluaako hän kostaa vai auttaa perheensä surun yli.

Erikoisena piirteenä välitila muistuttaa Super Mario Galaxya. Susie hourailee mistä lie jättiläiskukista jäätikön alla, ja joskus houreissa on heijastumia todellisuudesta. Maisemat ovat silkkaa pröystäilyä. Ne edustavat niin huonoa makua, kuin iso fantasiaelokuva edustaa voi. Tarina oltaisiin voitu kertoa samaan tyyliin kuin Kuudes aisti ja Ghost – näkymätön rakkaus. Unikuvista on lähinnä haittaa. Susiella tuntuu olevan riemukasta tuonpuoleisessa ensijärkytyksen jälkeen - kunnes hän keksii, ettei hän tunne enää kuin vihaa. Ahaa?! Elokuva toimii näin. Asiat eivät tule ilmi, ne sanotaan suoraan. Käsissä on kohtalainen katastrofi, kun perusideana on (ainakin luultavasti) inhimillisten tunteiden tutkiminen.

Mark Wahlberg ja Rachel Weisz tulkitsevat kolmen lapsen vanhempia. Susan Sarandon näyttelee sekavaa isoäitiä, jota Susien kohtalo ei kosketa. Ämmä saatana vain sekoilee koomisena kevennyksenä: kukaan ei näkemättä usko, miten mauton montaasi leffasta löytyy. Isä Salmon on kiinnostunut syyllisen kiinniotosta. Hän on varma, että murhaaja on joku johon Susie luotti, ja niin jumalattoman tyhmä, että hän kehittää valokuvausta harrastaneen tytön kymmenet filmikelat yksi kerrallaan kuukauden välein. Äiti Salmon vääntelee vähän naamaa ja kaipaa lohdutusta. Sisko Salmon tietää siskovaistolla, kuka murhaaja on. Jos unohdetaan hippitehosteet, elokuva käyttäytyy kuin salapoliisitrilleri, paitsi että se pyrkii nousemaan sen mielentilan yläpuolelle, jossa ihminen vaatii kostoa ja hyvitystä, paitsi että ehkei sittenkään. Mitä v**tua on ihan aiheellinen kysymys.

Elokuvasta löytyy kaunista sisältöä, mikäli katsoja on valmis sekä tulkitsemaan että unohtamaan yksityiskohtia. Kristillistä filosofiaa on havaittavissa! Ihminen, älä sure - Jeesus on varannut sullekin sokeripalan LSD:llä. Elä hetkessä! Anna anteeksi, hyväksy tilanteesi! Miten tällaista filosofiaa tukee puhdasta pahuutta edustava Kummeli-hahmo, joka aikoo jatkaa pahoja tekojaan? Ei mitenkään. Mikäli on oikein tulkita, että elokuva esittää terveitä, rakentavia ajatuksia, on tasan yhtä oikein tulkita, että elokuvan mielestä psykopaattipedofiilejä ei kannata ymmärtää tai pysäyttää, koska hippi-hiphei liirum laarum. Viimeinen murhaajaa käsittelevä kohtaus on niin pöyristyttävän idioottimainen, että tahdoin huutaa, nauraa, rikkoa rillini ja polttaa Taru sormusten herrasta -DVD:ni.

Vain vivahteikas Ronan edistää tällä uraansa. Näyttely on kömpelöä tai joutavaa muilta, jotka saavat tilaisuuden: mm. Weisz ei saa. Rytmitys ja siirtymät eivät ole luontevia. Tehosteiden käyttö on periaatteessa samaa tasoa kuin klassikossa Dünyayi Kurtaran Adam. Pieniä mutta olennaisia kohtauksia tuntuu puuttuvan: yritin pysyä skarppina, mutta koin usein unohtaneeni jotain pientä oleellista. Lukuisia sivuhahmoja käytetään vain kun elokuva tahtoo saavuttaa satunnaisuuksia. Musiikin käyttö on rasittavan mautonta kautta linjan. Päähäni maalautui jo varhain kuva itsestään Jacksonista, joka istuu pianon äärellä niska kyyryssä, painelee pimpeli pom pim ja nyyhkii risuparta räässä taiteelliselle suoritukselleen. Kuuluminen tiimiin Edward tai Jacob, teennäinen hippiys ja perjantai-illan kunniaksi vedetyt riemukännit ovat valideja syitä tutustua tähän.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa