Kun ryssät alkoivat (ehkä) tutkia paranormaalia, jenkkien oli tehtävä samoin siltä varalta, että jediarmeijan luominen on oikeasti mahdollista. Tositapahtumiin jotenkuten perustuva Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats) vihjailee, että hippiaatteita sodankäyntiin soveltavat, huumeita vetävät, eläimiä katseellaan tappavat, ruumiista irtaantuvat sotamiehet saattavat olla hieman sekaisin. No ai jaa. Huvittavan outo komedia antaa nimekkäiden näyttelijöiden irroitella ja katsojan pelätä, että edes murto-osa tapahtumista on totta. Juttu on niin särmikäs kuin perusidea lupaa. Tähän jäädään: kauaksi sellaisista täyteläisen pimeistä tunnelmista, joilla eritoten Coenin veljekset ovat meitä hemmotelleet.

Mitä jos Coenit ohjaisivat elokuvan, jossa The Dude kouluttaa jedejä? Se olisi tämä elokuva, mutta varmasti rautaisemmalla tyylitajulla. Ylivoimaisesti mieleenpainuvin piirre Vuohia tuijottavissa miehissä on se, että siinä puhutaan jatkuvasti jedeistä ja näitä puheita ihmettelee Obi-Wan Kenobi itse. Vitsi on halpa, mutta hervoton. Jos katsojalla on rahtunen mielikuvitusta, tämä leffa toimii täysiverisenä esiosana teokselle Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka. Itsenäiset tarinat harvemmin yhdistyvät näin selkeästi, mutta sanotaanpa vaikka, että jos olet katsonut peräkkäin elokuvat Richard O:n tarina ja Perhonen lasikuvussa, tiedät miten oudoksi yhteys voi mennä.

Kenobi eli Ewan McGregor on toimittaja Bob Wilton, joka lähtee Irakiin henkilökohtaista kriisiä pakoillakseen vuonna 2002. Kaverin tehtävä on jälleen näytellä standardinmukaista perusheppua, jossa silmä lepää, mikäli tapahtumat liiaksi pimahtavat. Wilton tunnistaa George Clooneyn näköisen viiksivallun yliluonnollisten asioiden taitajaksi Lyn Cassadyksi, josta hänen aiempi haastateltavansa on puhunut. Cassady väittää taitavansa kaikenlaista pilvien hajottamisesta alkaen. Inspiroituna Wilton värvää itsensä mukaan Cassadyn seikkailuun, jossa on suunnilleen yhtä paljon itua kuin Aku Ankan muinoin omaksumassa Höpsismi-aatteessa. Elokuva seuraa limittäin herrojen harharetkiä ja takaumissa aikaa sitten päättynyttä supersotilasohjelmaa, jonka merkkihenkilöinä hourivat muun muassa Kevin Spacey ja dude Jeff Bridges.

Päämäärätön pöpiys on leffalle melko luonnollista, sillä siitähän se kertoo. Toimittajalla saattaa olla skuuppi käsissään. Mutta kuka muistaa tätä janoisena erämaassa? Tapahtumat molemmissa aikatasoissa ovat kokoelma mustan huumorin sketsejä. McGregor kertojan äänenä sitoo materiaalia yhteen ja pari kertaa pikakelaa läpi joutavuuksien. Filkka on rento hyvässä ja pahassa: olisi jokseenkin turha koettaa ennustaa minne se on menossa, mutta en puhuisi yllättävyydestä, vaan lähinnä teokselta uupuu tiettyä jämäkkyyttä, määrätietoisuutta. Cassidya tehdään tutummaksi hyvällä rytmillä, mutta ei tämä oikein minnekään johda. Wilton sanoo suoraan mitä tapahtumat hänelle meinaavat, mutta eipä häröily järin merkitykselliseltä tunnu, ei henkilökohtaisessa eikä laajemmassa mielessä.

Kieli on niin syvällä poskessa, että jopa tilanteessa, jossa jokainen tapahtuma olisi tasan totta ja todistettavissa, tätä olisi vaikea ottaa vakavissaan. Poliittisesta satiirista puhuminen olisi liioittelua, joskin muutama toivoton ajatus jäi mieleeni ja jo yksin Clooneyn vuoksi tätä tekisi mieli arvostaa enemmänkin. Tunnetusti Clooney on maksimaalisen karismaattinen herrasmies luonnostaan. Täten hän on erinomainen outojen, rikkinäisten ja kyseenalaisella moraalilla varustettujen hahmojen rooleissa. Kun esimerkiksi Spacey on vain oma oiva kieronoloinen itsensä tukevassa roolissa, Clooney myy vaikka joratessaan sen ajatuksen, että joku on saattanut ottaa hippiarmeijan vakavissaan. Vastaavasti Clooney tekee siitä uskottavaa, että entuudestaan epätoivoinen reportteri lähtee hourivan hullun matkaan epävakaassa tilanteessa. Se parempi ja ennen muuta hienovaraisempi Clooney-Irak-komedia on Kolme kuningasta, mutta mainittujen näyttelijöiden ystävät varmasti viihtyvät tämänkin parissa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa