HIMin edellinen albumi Venus Doom esitteli rujoimman version rakkausmetallista. HIM innostui veivaamaan doom'n'love-metallia. Tuore Screamworks: Love In Theory and Practice, Chapter 1-13 menee toiseen ääripäähän. Albumi on bändin kevein ja iloluontoisin - alakulo sulaa Kalifornian aurinkoon. The 69 Eyes astui tuoreimmalla albumilllaan varjoista aurinkoon (ja Kaliforniaan), HIM tekee saman tempauksen Jenkkituottajan suosiollisella ohjauksella. Tuottaja Matt Squire on aikaisemmin sorvannut poppipunkkia, kevyempää emoa...siis pehmoposkikamaa. Mies ei kuitenkaan onnistu pyyhkimään pois love metallin kiveen hakattuja lainalaisuuksia. Aurinkoa ja kaupallista kosketusta tuodaan pakettiin kuitenkin enemmän kuin kotimainen juro mielenlaatu sietää. HIM onnistuu paikoin kuulostamaan The 69 Eyesin ja The Rasmuksen sisäsiistiltä ottopojalta. Paramoren tuorein tuotos rokkaa monessa käänteessä yhtä tiukasti kuin HIM.

Ville Valon mukaan levylle ujutettiin Depeche Mode-fiilareita. Albumilta huomaakin maittavan tyylikkäitä syntikkasoundeja. Rieskan perusvire on melkoisen pop mutta bändistä ei voi kuitenkaan erehtyä. Albumin avaavat In Venere Veritas, Scarted To Death ja Heartkiller iskevät edelleen kultasuoneen. Valo on kohtalokas ja miehen kuiskailu saa varmasti hameväen pöksyihin vipinää. Ranteet auki -fiilikset ovat kuitenkin kaukana, Valo on yllättävän valoisalla tuulella. In Venere Veritas rokkaa kuin The Rasmus, jälki on riittävän rouheaa ja pirun tarttuvaa. Scared To Death hurmaa puolislovarina, vaikka kitarat suodatetaan vaaleanpunaisen pumpulin läpi. Heartkiller hallitsee The 69 Eyes -skebat ja viisu lainailee HIMin aikaisemmista hittisiivuista - tajuttoman tarttuvaa ja tuoksuu dollareilta.

Albumin kompastuskiveksi osoittautuu keskinkertainen viisumateriaali, josta lohkotaan päteviä kertapaloja mutta jälkipolville irtoaa vain muutamia todellisia täsmäiskuja. HIM kadottaa kitaran pumpuliasetuksilla osan vetovoimastaan, myös alakulon värjääminen auringolla tuntuu teennäiseltä. Missä on itku ja hammasten kiristys, rakkauden kipeää tekevä kokonaisvaltainen myllerrys? HIMin love metal alkaa valua AOR-metalliksi...

Pakko kuitenkin myöntää, että albumille on saatu vapaasti hengittävää ja pakotonta tunnelmaa. HIMin historian valoisin ja positiivisin albumi hurmaa pophenkisyydellään ja vaaleanpunaisilla unelmilla. Love, The Hardest Way on kaikessa retroilevassa syntikkahapuilussaan harvinaisen vetoava viisu. Katherine Wheel vaikuttaa The 69 Eyesilta ilman goottiviittaa. In The Arms Of Rain keksii kasarintuoksuisen syntikkajipon, joka kantaa jo pitkälle - HIM nauttii soittamisesta. The Foreboding Sense Of Impending Happiness on sitten jo todellista Depeche Mode-hybridiä.

Albumin pisin biisi kestää sekunnin yli neljä minuuttia. Jokainen siivu on sorvattu vakavaa radiosoittoa ajatellen. Matalapaineesta ei ole tietoakaan. Onko bändin seuraavan albumin nimi "love emo"? Missä on rakkaudesta riutuva ja sydän vereslihalla vaikeroiva Ville Valo? Vastausta joutuu etsimään kauempaa tulevaisuudesta.