The Wolfman
Ensi-ilta: | 12.02.2010 |
Genre: | Kauhu |
Ikäraja: | 15 |
60-70 vuotta on kelpo turvaväli: sen jälkeen leffasta saapi uuden version tehdäkin. The Wolfmanin ongelma on siinä, että alkuperäisteos on lajityypin isä, joten uusia versioita on käytännössä tehtailtu jatkuvalla tahdilla. The Wolfman kertoo uudelleen tarinan tuhlaajapojasta, joka palaa kotiin veljen kuoleman jälkeen, joutuu tappajan puremaksi ja puree sitten puolestaan muita samalla kun häntä syytetään pimahtamisesta. Tarinaa on päivitetty onnistuneesti sen verran, että susimies yrittää päästä eroon alkuperäisestä hirviöstä. Päähenkilö on tinkimättömästi vaarallinen peto, mutta samalla traaginen antisankari. Oikein kiva. Mutta ei tämä erityisen mielenkiintoista ole teosten kuten An American Werewolf in London, Wolf, Ginger Snaps ja Wallace & Gromit: Kanin kirous jälkeen.
Jos nauroinkin muutamille toiminnallisille hetkille, en kritisoi niitä. Lontooseen sijoittuva takaa-ajo on teoksen merkittävin saavutus, lopputaistelu jo puoliksi komediaa. Leffalla on 70-luvun väkivaltaisten, omaan vakavuuteensa kompastuvien räpellysten sielu, vaikka se pinnallisin puolin komea ja moderni onkin. Halpamaisia TSÄBÄDÄÄ SÄIKÄHDÄ NYT -kohtauksia on liikaa. Onko meitin tarkoitus harmitella uhrien kohtaloa, jos he käytännössä tappavat itsensä? Jos päähenkilön höyryisten painajaisten on tarkoitus olla pelottavia, niin mikä osa niistä, kenties niissä vilahteleva Klonkku? Moni pieni hetki toimii mainiosti. Hymy ihan hyytyy. Näin muun muassa kun vierailemme mielisairaalassa - mutta sitä paremmin nauru taas kohta maittaa. Del Toro ei tajua olevansa komediassa. Anthony Hopkins on hilpeä namusetä suden isänä. Hugo Weaving susimiestä jahtaavana etsivänä ei ota filmiä turhan vakavasti.
Ohjaaja uskoo luovansa julmankaunista goottisatua. Johnston tavoittelee visuaalista ilmettä jollaisen Tim Burton loi Päättömään ratsumieheen (joka on virallisesti komedia), mutta ei ymmärrä mikä siinä on hienoa. Leffan voi pistää paussille. Sitten voimme todeta, että tämä tässä näyttää goottisadulta - mutta kun tämä ei sellaiselta tunnu, niin sitten ei. Hahmot ovat joutavia, draamassa ei ole vähääkään syvyyttä, rakkaustarina rakentuu leipienheittelykohtauksen päälle, jopa tunteita ilmaistessaan lempiväiset tuntuvat mallinukeilta. Olemattomalla tyylitajulla käytetty perussynkkä musiikki puurouttaa hitaat kohtaukset, on tämä niin jänskä juttu ihan koko, koko ajan. Hitaita kohtauksia nyt vain on, viis niiden arvosta. Jos toimintakohtaukset sidottaisiin toisiinsa viiden minuutin montaaseilla, katsoisin moisen lyhytelokuvan monta kertaa uudestaankin.
Mitä kukin tältä odottaa? Jos tämän ottaa hölmönä ihmissusileffana ystävien seurassa tai muussa tiivistyneen tyhmyyden tilassa, tämä on pieni nautinto. Kaikin puolin laadukkaampi tämä on kuin vastenmielisyyden ja tylsyyden välimaastossa painiva Mary Shelley's Frankenstein. Tämä paikoitellen yrittää olla, mutta ei tosiaankaan ole yhtä kiehtovan outo kuin Bram Stoker's Dracula. Uusista Muumio-elokuvista kaksi ensimmäistä toimivat paremmin kuin tämä, mutta kauhujormat arvostanevat enemmän lentäviä ruumiinkappaleita kuin hömppähuumoria ja Arnold Vosloon könsikkyyttä. Universalin hirviöelokuvat ovat moderneina aikoina vähän mitä sattuu, kun taas ennen vanhaan ne olivat turvallisesti toistensa kopioita. Meh.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (5 viestiä)
14.02.2010 klo 13.34
15.02.2010 klo 10.28 1
16.02.2010 klo 00.14
17.02.2010 klo 20.10
26.02.2010 klo 09.31