Zombieland väittää, että kun kuolleet kapinoivat, viimeiset eloonjääneet ovat itsenäisiä itsekeskeisiä yksilöitä, joita kiinnostaa enemmän kakku kuin lähimmäiset. Sitoutuminen on vaarallista! Teoriassa on tiettyä logiikkaa - siinä taas ei vähääkään, että elokuva laittaa itsekkäät selviytyjät toimimaan yhdessä päästäkseen lässyttämään perheen merkityksestä Hollywood-tyyliin. Ja tässä tämä teos jo olikin. Kaskuja, iskulauseita ja hassuja kuvia on ripoteltu ontuvalla rytmillä osaksi kaavamaista selviytymistaistelua, jossa kuten monissa kävellään eteenpäin ja muistetaan iloita pikkuasioista. Zombiet ovat juoksevaa sorttia, eli oikeastaan "raivotautisia". Zombieland onkin hyvin pitkälti 28 päivää myöhemmin opiskelijahuumorilla ja lantratulla sielulla.

Se on aika paha läppä, että yksi selviytyjistä on neuroottinen World of Warcraft -nörtti (Jesse Eisenberg), joka oppi välttelemään ihmisiä silloin kun ne eivät vielä purreet. Tsäänssejä olisi meitsilläkin. Kun nörtti lyöttäytyy yhteen cowboyn (Woody Harrelson) ja femme fatalen (Emma Stone) kanssa ja hahmoja jopa hieman syvennetään, asetelmassa on imua. Tarvitaan enää tarina. Tai sanomaa. Tai joku näppärä tekosyy, jonka varjolla sekoillaan sitten oikein kunnolla? On aivan sama, lähdetäänkö Zombielandia vertaamaan George A. Romeron symboliseen Dead-saagaan, vai kaikkien rakastamaan Shaun of the Deadiin, joka on kevyt ihmissuhdekomedia, jossa myös sattumoisin on zombeja. Zombieland jää jälkeen. Zombieland on vain zombileffa.

Mieluusti en katsoisi eläessäni enää ensimmäistäkään eteenpäinkävelyelokuvaa. Tämä kohtauskokoelma ei näe sen vertaa vaivaa, että sankareilla olisi selkeä tavoite tyyliin sormuksen tumppaaminen tuomiovuoreen. Hahmot etenevät, koska heidän on lopulta päädyttävä lavasteisiin, joissa ei tarvitse enää yrittää mitään hauskaa, koska huumoria syntyy jo maisemista ainakin tekijöiden mielestä. Ja voi kraaterin marjat! Tahtoisin tulevaisuudessa käyttää tätä esimerkkinä tökeröstä piilomainonnasta. En väitä, etteikö pisimmässä ja irrallisimmassa sketsissä (puolivälin tienoilla) olisi jotain hauskaa, mutta väitän, että se on samalla vaivaannuttavan läpinäkyvä yritys mainostaa tämän päivän teiniyleisölle erästä tuotetta vuodelta 1984, jota ollaan tuomassa takaisin kovalla tohinalla. Jos Nokian kännykkä pääsee lähikuvaan toimintaleffassa, se ei ole mitään tämän rinnalla - tämä on jo loukkaus tarinankerronnan taidetta kohtaan!

Jos otetaan iisisti, ihan rennosti, niin kyllä, huumorintajua on havaittavissa. Nautin ensimmäisestä puolituntisesta: tilanne esitellään lupaavasti. Leffalla vaan on tapana lässähtää. Hyvin ajoitetut popkulttuuriviittaukset huvittavat. Se ei, kun katsojalle selitetään, että kyseessä oli sellainen. On fiksua ja hupsua, kun sankarit houkuttelevat zombeja esiin vaikkapa banjolla. Se ei ole, kun sankarit unohtavat oppimansa ja houkuttelevat hirviöitä paikalle vahingossa. Elokuva esittelee käsitteen "päivän zombietappo", muttei järin ikimuistoisia lahtauksia. Verta ja suolenpätkiä on ympätty mukaan ennen kaikkea siksi, että hassuttelun ohella Zombieland yrittää olla - ja toki myös on - perusjännäri, joka varmasti on kiihkeämpi kokemus herkälle sielulle kuin meille karaistuneille psykopaateille. Henkilöt, jotka kovasti hymyilevät kuullessaan sanan splatter, löytävät tästä lähinnä joitain hilpeitä hidastuksia (kts. traileri).

Harrelson on yhtä hauska kuin aina, draamoissakin. Eisenbergia tuijottaessa en lakannut kaipaamasta Michael Ceraa. Stone on sama nainen kuin useimmat siskonsa Maximin top-100-listalta. Humoristiset kauhupätkät ovat käynnistäneet useita komeita ohjaajanuria, ja myös ensikertalainen Ruben Fleischer saa aikaan asiansa ajavaa tykitystä mahdollisuuksien rajoissa. Laskelmoitu studiojärjestelmän uloste ei nyt vaan ole järin katu-uskottava käyntikortti näin verisenäkään. Kävellessäni kotiin hevonjöötin tuoksu yhä sieraimissani yritin muistella mikä on Dead Rising 2:n julkaisupäivä; epäilemättä Zombieland lähtee kauhufanista myös hakkaamalla.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa