Hienoi on meidän havupuut. Työnnetään sekaan risuparta filosofi, yksi kaljuista paksuista keski-ikäisistä miehistämme ja Suomen Daniel Day-Lewis Tommi Korpela, niin tokkiinsa niitä ajan kuluksi katsoo. Siinä asia pähkinänkuoressa. Havukka-ahon ajattelija lienee merkittävämpi teos Veikko Huovisen romaanina kuin Kari Väänäsen elokuvana, sillä luulen yhä muistavani alkuperäisteoksesta tunnelmia, vaikka luin sen vain koulussa väkisin. Muistikuvat ovat ristiriidassa valkokankaalle heijastettujen yksityiskohtien kanssa, mutta liekö tällä merkitystä. Taidokkaasti kirjoitettu romaani voi kietoa lukijan korven filosofiaan, mutta elokuvassa näkökulma on väkisinkin niin ulkopuolinen, ettei päähenkilöön vain tutustuta vaan häntä myös kommentoidaan. Sopivampi otsikko leffalle olisi Havukka-ahon höppänä.

Kai Lehtinen on karusti karismaattinen Konsta Pylkkänen, siis se ajattelija. Käytännönläheinen mies hämmentää lajitovereitaan 1950-luvulla keskellä ei-mitään. Niin pienet hyönteiset kuin aurinkokuntakin kiinnostavat Pylkkästä, ja vaikka monet muuta uumoilevat, hän ilmeisesti kehittelee teorioita itse eikä koulupohjalta. Korpela ja Hannu-Pekka Björkman ovat opasta tarvitsevia tutkijoita. Pylkkänen innostuu mahdollisuudesta tämmöisiä maistereita jututtaa ja maisterit innostuvat ehdasta metsien miehestä. Skenaario on pääpiirtein luonteva, mutta koska en kokenut Pylkkästä sen enempää älykkäänä (laskentateho) kuin viisaanakaan (kykyjen soveltaminen käytännössä), en niellyt tarinan kaikkia piirteitä.

Pylkkänen on käytännössä juoponoloinen kylähullu. Miehen oivaltavimmat ajatukset jäävät salaisuudeksi hänen ja katsojan välille. Tämä on kiehtovampaa kuin se, että kyseessä olisi taas yksi "maaginen" elokuvahahmo ("maaginen neekeri", "maaginen tyttöystävä"), joka on "aivan uskomattoman ihmeellinen joka suhteessa", koska hahmon kirjoittanut valkoinen kaupunkilaismies suhtautuu aiheeseen romanttisesti. Mutta miksi maisterit käyttäytyvät juuri siten, kuin kyseessä olisi tällainen tarzan? Maisterit ovat enemmän innoissaan pöheiköistä ja kunnon kalasoppaa keittävästä Pylkkäsestä kuin Avatarin päähenkilö vieraasta planeetasta.

Elokuvalla ei varsinaisesti ole sanomaa, ellei katsoja jo mukanaan vie saliin fiiliksiä tyyliin "taidanpa lähteä kesällä kalastamaan ja jättää kotiin mokkulankin". Täten ristiriita päähenkilön aivotoiminnan ja hänen saamansa tunnustuksen välillä muuttuu merkittäväksi. Mikä on tärkein voima, joka pitää Pylkkäsen käynnissä? Ilman muuta narsismi. Pylkkänen saattaa ajatella ahkerasti, mutta tasaisen kiinnostunut hän on vain maineestaan. Pylkkäsestä kenkusti puhuneille on päästävä kostamaan, ja voi että, kun kasvoille nouseekin komea 5-vuotiaan hymy, kun maisterit sanovat, että nyt teki Konsta hyvin. Pylkkänen myös salailee ja valehtelee vaaliakseen tuntemattomia salaisuuksiaan. Kaikki tämä on kiinnostavaa teoriassa ja osittain käytännössäkin. Yhtä kaikki Havukka-ahon ajattelija tuntuu perinteiseltä kotimaiselta, joka ei tunnu täysin tietävän mitä se tahtoo olla. Puutteellista päähenkilöä on mahdotonta hyväksyä korven älykkönä, eikä näin kevyt elokuva toisaalta puhuttele kertomuksena omalaatuisesta miehestä, jolla on paljon ongelmia.

Tuomitsen tämän keinoksi rentoutua. Tällä sopii etsiä "sinisiä ajatuksia", joita etsii Pylkkänenkin. Mitä ne ovatkaan, ne kuulostavat oikein mukavilta ja arvatenkin niitä on ajateltu komeita maisemia kuvattaessa ja mukavan lepsukoita hahmoja sopivasti yli näyteltäessä. Ainoa todella häiritsevä tyylirikko on Aake Kallialan tulkitsema Kuoliaaksinaurattaja ja koko sivuraide, joka Pulttibois-hahmon ympärille on rakennettu. Elokuva ehtii juuri ja juuri vihjailla, miksi kuppaisen erakon on tarkoitus olla tappavan hauska ihan kohta, mutta tekijöiltä loppuu tyylitaju ja itseluottamus ja kohtauksesta yritetään kompuroida ohi silkalla perseilyllä. Vaikka tämä on vain yksi kohtaus, pohjoiset zen-fiilikset ovat haavoittuvaisia ja katoavaista on anteeksianto logiikan pikkuvirheitä kohtaan.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa