Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas. 2007 valmistunut dokumentti Planeettamme Maa – elokuva (Earth) saapuu teattereihin vasta nyt Suomessa ja eräissä muissa kohteissa. Nimensä mukaisesti kyseessä on brittikanava BBC:n luontodokumenttisarjan sisarteos. Kymmenet kuvausryhmät ovat käytelleet HD-kameroita taitavasti ympäri planeettaa ja elokuvaversioon on valikoitu joitain eeppisimpiä, kertakaikkisen kauniita taltiointeja, sekä pienempiä sieviä hetkiä. Maskotiksi on nostettu uhanalainen jääkarhu, jonka selviytymistaistelua seurataan alussa ja lopussa.

Tätä osuvampia tapoja levittää luonnonsuojelun jaloa sanomaa ei määrättömästi ole. Kun teos päättyy tekstiin "Selvitä mitä sinä voit tehdä", voimme kutsua tätä useammalla tasolla toimivaksi loppuratkaisuksi, sillä elokuva ei ole aiemmin sortunut saarnoihin, vaan lähinnä ohimennen maininnut, että ihmisasutuksen leviäminen on kutistanut metsiä ja muuta. Kertoja Patrick Stewart sanailee lempeän rauhallisesti sen sellaista, että onhan se ilmasto tosiaan muuttumassa, ja innostuu vain kun joku esiteltävä ihmeellisyys innostuneisuudesta hyötyy. Maapallon maagisuutta korostetaan yllätyksettömästi mutta onnistuneesti myös ylväällä konserttimusiikilla. Luullakseni kuulemme vastaavaa kamaa ensi viikollakin, kun James Cameron esittelee Avatarin keinotekoista maailmaa. Milloin joku majesteetillistä katselukokemusta askarteleva uskaltaa manipuloida katsojan tunteita hevillä tai hitto vie vaikka humpalla?

Planeettamme kestää katselua. Ylimääräistä ihastusta juontuu siitä, kuinka luontoa on osattu kuvata ammattimaisesti ikään kuin tietyt tapahtumat olisivat tekijöiden hallinnassa: kuvakulmat ja leikkaukset ovat luontevia kuin fiktiossa parhaana päivänä. Erityisesti hidastuksien ja nopeutuksien käyttö on tehty taiteellisella silmällä. Aika on suhteellista. Oikealla nopeudella kissapedon ja arolehmän hippaleikki näyttää herkältä ja romanttiselta, eikä mitenkään perverssillä vaan luonnollisella ja kauniilla tavalla. Oikealla nopeudella kasvien ja sienten käyttäytyminen on fantastisempaa kuin mikään mitä fantasiaelokuviin on kehdattu kehitellä.

Se 11-osainen tv-sarja on ansainnut nimensä kiistattomammin kuin vajaassa kahdessa tunnissa ohikiitävä elokuva. Filmissä käydään läpi ilmastoja ja vuodenaikoja, mutta lähinnä kosiskellaan sitä ajatusta, että ehkä tämä voisi kertoa miten monimutkaisia ja haavoittuvaisia ekosysteemit ovat. Mitä tulee eläimiin, pääosassa ovat rajatusti nisäkkäät ja linnut muiden otusten jäädessä vilahduksiksi. Ratkaisu tokkiinsa on parempi kuin yletön vilauttelu. Planeettamme Maa on antologia, joka kertoo erilaisia tarinoita ollen liikuttava, runollinen ja usein jännittävä tuoliin naulitsevalla tavalla. Pienet katsojat ovat tärkeää kohderyhmää, eikä heistä herkimpiä turhaan järkytetä raakuuksilla tai vaikkapa panemisella, vaan vahvimpien kohtauksien väkevyys kumpuaa kerronnallisista alleviivauksista ja täten katsojan omasta kyvystä empatiaan. On ylvästä liikuttua jostakin - vaikka jo typerännäköisen tintin epäonnisista kosiomenoista - kun kyseessä kuitenkin on mitätön asia esitellyn taivaankappaleen mittakaavassa.

Planeettamme Maa on kauneutta. Viiden tähden luontodokumentti olisi sellainen tapaus, joka löisi arvostelijan ällikällä ja saisi hänet suu vaahdossa suosittelemaan kokemusta itse kullekin. Planeettamme Maa on korkealla ammattitaidolla, hyvällä maulla ja tuurilla tehtyä sitä, mitä odottaa sopii. Älyllinen sisältö jää luonnostelluksi ja leijonat näyttelivät mielestäni kiusallisesti yli eräässä kohtauksessa, mutta ei tähän pettyä voi, kunhan ihminen tietää mitä hakee. Liikutuin useammalla tapaa kuten odotinkin liikuttuvani.