Maanmies. Ootko rahvasta, joka puurtaa rehdisti löyhkäten, vaiko niitä herroja, joilla on älyä, sivistystä ja perspektiiviä kuin ikään ahneutta, itsekkyyttä ja ylpeyttä, vai herra heinäkenkä, joka äänestää aina Keskustaa? Väinö Linnan romaanitrilogiaan perustuva Täällä Pohjantähden alla (osa 1) on eeppinen kertomus keskinkertaisista suomalaisista tasan kuten pittääkin. Kun annan tälle kolme tähteä, keskinkertaisen arvosanan on tarkoitus olla vertauskuvallinen ja juhlava!

Ensin oli suo, kuokka ja Jussi. Suo tosin oli herroilta vuokralla. 1900-luvun alussa rumat, likaiset, saappaan älykkyysosamäärällä varustetut turvenuijat alkoivat houria semmoista, että porhoja käytännössä elättävällä kansanosalla pitäisi olla ihmisoikeuksiakin. Ensimmäisessä elokuvassa käydään läpi Suomen sisällissota sekä jälkiseuraamuksia rajatusti Koskelan perheen ja kylänmiesten näkökulmasta. Olen iloinen voidessani kertoa, että nähtyäni 190 minuutin mittaisen elokuvan Timo Aikamiespoika Koivusalolta odotan syksyksi 2010 valmistuvaa jatkoa täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Koivusalo on saanut aikaan ennen kaikkea sujuvaa katsottavaa. (Koetin bongata lopputeksteistä, onko kuvauspaikalle palkattu manaaja.) Valtaosa elokuvasta edustaa kaikkinensa laatua, jota suomalaiselta eli hillitysti hinnoitellulta spektaakkelilta odottaa sopii. Kuvaus, leikkaus ja Koivusalon itsensä kynäilemä käsikirjoitus jättävät varjoonsa Pekko-pojan kaiket saavutukset. Tämän vuoksi toimivan materiaalin ja Koivusalolle ominaisen käsittämättömän tunaroinnin välillä on syviä sävyeroja. Esimerkiksi eräs "kiihkeällä musiikilla" höystetty tappelu pärähtää käyntiin töksähtäen kuin brittihuumorin parhaimmistossa. Mokailu paitsi on hauskaa, mielestäni se myös aidosti pukee elokuvaa, joka vaatimattomasta katajaisesta kansasta kertoo. Suorastaan liikutuin ajatellessani, kuinka mummelit liikuttuvat jostakin, jolle mie justiinsa vedet silmissä nauraa röhötin.

Kehnot suoritukset yksittäisiltä näyttelijöiltä eivät riko kymmenien persoonallisten hahmojen elokuvaa. Muuan ruotsalainen paroni puhuu yhtä epäuskottavasti huonoa suomea kuin äidinkieltään. Kehitysvammaista hahmoa näytellään surkuhupaisammin kuin yhtäkään toista humanoidia Herran vuonna 2009 - menen tästä takuuseen: Pulttibois-jannut eivät pystyisi tähän edes kännissä. Kuitenkin, useimpia suomalaisia näytellään kuin näyttelijät olisivat syntyneetkin Suomessa, eivätkä teatterikorkeakoulussa. Päähenkilönä Akseli Koskelana pätee ensin lapsinäyttelijä. Sormien napsautusta myöhemmin tulkitsijaksi vaihtuu 55-vuotiaalta haudankaivajalta näyttävä (43-vuotias) Ilkka Koivula. Vaihdoksen hetkellä olin tukehtua nauruun. Koivulan naamalle käy kuin haitarille, kun pappa päätään kääntää, joten hilpeyttä piisasi, kun oli kyse vaikkapa "nuoresta rakkaudesta". Jos ikärasismi unohdetaan, myös Koivula on mies paikallaan. Loppuvaiheessa, kun tahaton komedia oli jäänyt vähemmälle, samaistuin ihmiskohtaloihin ja liikutuin oikeista syistä. Olisi mahdotonta olla kannustamasta miestä, joka raataa niin karuissa oloissa, että enkelinkasvot rupsahtavat petolinnun perseeksi jo ennen miehen ikää.

Yks kakskymppinen kolli.

Moni kohtaus, jossa Hollywood olisi heiluttanut hulluna kameraa, toimii tässä asiayhteydessä parhaiten Koivusalon tyyliin. Käytän esimerkkinä erästä kansalaissodan taistelua. Pöheikön päällysmies karjuu "koettakaa perkele hyökätä", mihin alaiset vastaavat että "yritetään jumalauta saatana". Näemme pikaisen kuvan vastapuolen paksuniskasta, joka puksuttaa kömpelösti konekiväärillä. Ihmisiä kuolee, taistelun merkitys jää hämäräksi. Vilpittömästi koin tässä olevan enemmän toden tuntua kuin lukuisissa eeppisissä elokuvataisteluissa. Täällä Pohjantähden alla tuntuu maalaavan kuvaa suomalaisuudesta, ja oho, tästähän niitä romaanejakin kiitellään. Räkää valuu rumien miesten parroista, kun perisuomalainen raivo tulee rehdisti ulos... Täällä Pohjantähden alla on kuin luontodokumentti.

Jo se on keneltä tahansa ohjaajalta saavutus, mikäli 190 minuutin paketti ylipäätänsä toimii. Täällä Pohjantähden alla on eeppinen kertomus, jollaiseen tietty hitaus ja lukuisat kokonaisuutta vain mutkan kautta palvelevat sivujuonet kuuluvat luonnostaan. En väitä, että lahjomattomat pakarani olisivat selvinneet taistelutta, mutta Koivusalo kerrankin pinoaa kohtauksia peräkkäin rytmillä, joten en myöskään väitä missään määrin pitkästyneeni. Tämä on niin Suomea niin Suomea tyrimisine ja idioottimaisine hahmoineen kaikkineen, että tulin hyvälle mielelle, olipa se tarkoitus tai ei. Suomi on Suomi. En muuttaisi muualle. Hyvää itsenäisyyspäivää, rakkaat ystävät.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa