Kertojan mukaan (500) Days of Summer ei ole rakkaustarina. Tämä on ilkeää ja kyynistä, sillä elokuva kertoo lopulta varsin tavallisen rakkaustarinan. Tom (Joseph Gordon-Levitt) ja Summer (Zooey Deschanel) työskentelevät korttifirmassa. Molemmat ovat kuin kotonaan karaokebaarissa. Joo, silmäkarkkinakin he saavat saman luokituksen minulta. Heillä on hauskaa keskenään - mutta.

Tom antaa kuvan, että hän on tylsään työhön jumittunut, arkkitehdin urasta ja tosirakkaudesta haaveileva neitimies, taiteilija ja potentiaalinen pehmoisä. Summer esiintyy omapäisenä poikatyttönä, joka ei usko rakkauteen. Hän määrää miten suhteet etenevät, hän ehdottaa pornon katselua. Teoriassa juuri tällaiset androgyyniyttä jo lähentelevät ihmiset ovat luotuja toisilleen. Valitettavasti molemmat lipsuvat toimivista rooleista.

Kuten elokuva alleviivaa, Summer on naapurintyttömäisen nättinä tiimalasina aina ollut miesten mieleen. Tämä on ikävästi tehnyt hänestä naisellisella tapaa itsekeskeisen. Tomilla puolestaan on mustat sukat, jotka eivät pue häntä lainkaan. Tomin aggressiiviset, aikamiespoikamaiset, liian dominoivat reaktiot eivät viettele Summerin kaltaista naista, ja Summer on se osapuoli, jolle pitäisi myydä ajatus ikuisesta onnesta. Tämä on väsähtäneen itsestäänselvä tulkinta tästä draamakomediasta, joka panostaa kliseisiin ja kikkakonsteihin tarinan tuoreuden kustannuksella. Mikään yksityiskohta elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla ei kertonut minulle ainutta uutta asiaa tästä parista. Periaatteessa vain odottelin, että elokuva etenee virallisesti fiiliksiin, joihin olin jo kyllästynyt.

Perusidea on se, että Summer on ollut tärkein asia Tomin elämässä 500 päivän ajan. Elokuva pomppii eteen ja taakse tällä aikavälillä. Luontevasti toteutetuilla siirtymillä pyritään monesti osoittamaan ilojen ja surujen välinen kuilu. Ilopuoli leffalla on paremmin hanskassa. Dialogi on huvittavaa usein hienovaraisillakin tavoilla. Ymmärsinkö kaikkea? Kun piti miettiä, ihaileeko Summer klassikosta Dorian Grayn muotokuva puhuvaa miestä siksi, että hän totisesti on neitimiestä etsivä poikatyttö, vai siksi, että käsikirjoittaja on tätä mieltä vain alitajuisesti, kallistuin jälkimmäisen teorian puoleen. Kokonaisuus ei vaikuta nokkelalta. Kivat näyttelijät ja sormilla ja varpailla laskettavissa olevat huippukohdat tekevät tästä kohtalaista hömppää.

Eräänä piristävänä jekkuna ruutu jaetaan kahtia, jolloin tapahtumat voidaan esittää siten, kuin Tom odottaa niiden tapahtuvan, ja samalla siten, kuin ne oikeasti tapahtuvat. Tämä on fiksu tapa vääntää rautalangasta, kuinka inhimillinen pässi Tom on, mutta kun kohtausta on edeltänyt noin 20 minuuttia tyhjäkäyntiä, temppu tuntuu nimenomaan sirkustempulta. Hämmästelen kuitenkin, miksei tästä ideasta tehty elokuvan kantavaa voimaa. Sliding Doors kertoo näppärästi kaksi versiota yhden naisen tarinasta, ja on helppo kuvitella, miten (500) Days of Summer olisi voinut pysyä vastaavalla linjalla pidempäänkin. Monikin juttu olisi saattanut vaikuttaa iskevältä reippaammin kärjistettynä.

Realistisesta elokuvasta ei ole kyse. Tomin parisuhdeneuvojana toimii alta teini-ikäinen pikkuvanha tyttö, joka edustaa samaa yksiulotteista noloutta, kuin mikä tahansa sivuhahmo Adam Sandler -elokuvista. Jopa mainion Gordon-Levittin näyttely leviää käsiin, kun hänen pitäisi tulkita sydänsurujen musertamaa miestä, eikä käsikirjoituksesta löydy kuin torspoilua. Mainittu kertoja nolaa itsensä heti alussa tölväisemällä, että on olemassa tasan kahdenlaisia ihmisiä: miehiä ja naisia. Siinä on jo syy, miksi pidin ajoittaista nokkeluutta tahattomana.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa