Kuten olen pakinoinut, pidän Twilight-ilmiötä aikuistumisriittinä, jolla poneilla leikkivät, Helinä-keijua kannustavat pikkutytöt muuttuvat pissiksiksi, joita pojat jo kovasti kiinnostavat, vaikka jöpöttävä jortikka on vielä vähän liian jännä juttu. Esquire-lehti puolestaan on julkaissut hiljattain artikkelin, jossa perustellaan mutkattomasti, kuinka Robert Pattinsonin tulkitseman Edwardin ja muiden vampyyrien ihailu on naisille tapa käsitellä tiettyjä fetissejään. Se, että Kristen Stewartin Bella on kiinnostunut etäisestä Edwardista, pohjautuu Esquiren mukaan todelliseen ilmiöön: koulutytöt hakeutuvat kärkkäästi kilttien, nättien, näppinsä kurissa pitävien kaappihomojen kainaloon. Teoria sopii yhteen omieni kanssa, joskaan en kutsuisi Edwardia kiltiksi. Pissiksiä kiinnostaa yhä satumainen rakkaus, joka ei perustu seksiin - vaikka he samalla kiihottuvat homoista kuten pojat lesbopornosta. Twilightin parisuhdemallia on toisinaan kehuttu klassisen kristilliseksi, mutta Esquire päinvastoin nostaa sarjan symboliksi nykykulttuurista, jossa on suotavaa olla villi ja hieman pervo.

Mutta siirtykäämme elokuvakritiikkiin. Twilight - Houkutus oli mäyrän kolmannesta reiästä, mutta Twilight – Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon) pelastaa mitä pelastettavissa on. Realistisista ohjaustöistä tunnettu Catherine Hardwicke oli ontuva valinta ensimmäisen osan suitsiin. Ohjaajan pallilla pyörii nyt loogisesti Chris Weitz. Twilight - Houkutus oli kömpelyydellään myötähäpeää aiheuttava fantasia yli satavuotiaasta kimaltelevasta namusedästä ja naiivista teinitytöstä - mutta jatko-osasta vastaakin heppu, jolla on kokemusta teiniviihteestä (American Pie), tehosteista (Kultainen kompassi voitti tehoste-Oscarin) ja siitäkin, kuinka pedofiiliksi epäilty mies suuttuu syytöksistä ja voittaa katsojan puolelleen (Poika).

Aloitetaan positiivisesti. Weitz on ohjannut elokuvan. Kaikki näyttelijät ovat kiintoisampia kuin varsinaiset hahmot mukaanlaskien arvostettu Michael Sheen, joka näyttelee vampyyripatriarkaa tyyliin hip-hei-hilpatihippaa hejsan hep hep hopsansaa. Tehosteet ovat jäljessä Jurassic Parkin tasoa, toimintakohtaukset ovat tahatonta komediaa, mutten syytä tästä ohjaajaa, sillä jatko-osien tuotantotahti on kiivas. Toisin kuin Hardwicke, Weitz pitää kokonaisuuden kasassa ja kameran liikkeessä sommitellen useita silmää miellyttäviä kuvia. Valitettavasti myös Uusikuu perustuu romaaniin, jonka luoja Stephanie Meyer "ei osaa kirjoittaa hemmetin vertaa", kuten Stephen King on ongelman kiteyttänyt.

No mutta. Eräs Edwardin perheenjäsenistä pimahtaa ja yrittää imuttaa Bellaa. Bellakin tahtoisi muuttua glitter-vampiksi, mutta voi, Edward sai jo tekosyyn tehdä bänksit. AIDSia sairastavalta rock-narkkarilta näyttävä vastenmielinen palikkanaama muuttaa muiden metroseksuaalien kanssa kauas pois ja tajuaa pysyä siellä lähes koko elokuvan ajan - kaikki rummut soikoon! Bella rääkyy ja vikisee ja alkaa nähdä näkyjä. Onneksi edellisestä osasta tuttu namu Jacob (Taylor Lautner) lohduttaa suonekkailla muskeleillaan. Miau, gurrr-nau?

Bella ei aluksi lämpene kiltille pojalle, mutta pian Jacob paljastuu ihmissudeksi ja alkaa Edwardin tavoin vihjailla, että älä ämmä suututa tai viiltelen naamaasi. En liioittele. Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen. Sydämeni särkyy ajatellessani, kuinka Meyer aivopesee pikkutyttöjä samaistumaan Bellan tapaiseen riemuhoroon, joka kerjäämällä kerjää päästä nyrkin ja hellan väliin. Luonnollisesti koska mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, kaikki eivät näe mitä minä näen. Esquiren homoteorian ystävät pitänevät mielenkiintoisena sitä, että Bella alkaa juosta Jacobin perässä vasta, kun Jacob liikkuu ilman paitaa pusikossa muiden ladyshavella siloteltujen miesstrippareiden kanssa. Tämä on Twilight-saaga, joten ihmissusimyytistä on sensuroitu hopealuodit ja muut kliseet; syntymättömien lasten verta ei vuodateta täydenkuun aikaan, mutta muskeleihin on sentään vedelty vauvaöljyä.

Jos minä olisin nainen, ilman muuta panisin kernaammin perussympaattista posliinisutta, mutta ei kirjoiteta Edwardiakaan vielä pois kuvioista. Suurin osa elokuvasta keskittyy Bellaan, susiin ja tuhmiin vampyyreihin, jotka pilasivat pesismatsin edellisessä osassa. Elokuva on uuvuttavan pitkäveteinen, mutta jos katsoja on sokea Meyerin sanomalle ja hyväksyy, että tämä on yliluonnollista lapsellista saippuaoopperaa, leffa teoriassa melkein toimii. Hahmot ovat idiootteja - mutta eihän se kiellettyä ole. Homma leviää käsiin vasta lopussa, kun huipennus saadaan aikaiseksi vain tekemällä Edwardista yhtäkkiä entistä kamalampi draamakuningatar. No, mitään ei varsinaisesti tapahdu - itseasiassa koko elokuvan merkitys saagassa jää mysteeriksi. Jos minä olisin mies, ilman muuta panisin kernaammin perussympaattista posliinisutta, kuin istuisin tämän äärellä toistamiseen.

Seuraavasta osasta vastaa vampyyri- ja pedofiilileffoja (30 päivää kaamosta, Hard Candy) aiemminkin ohjannut David Slade, joka ennen duunin hyväksymistä piipitti Twitterissä, ettei hän katsoisi Twilightia edes kännissä, ei aineissa, ei vaikka aseella uhattaisiin. Useimpien lukijoiden on terveellisintä noudattaa Sladen linjanvetoa. Jätetään kuitenkin pilkkaamatta teatteriin marssivia kaksilahkeisia, sillä aivan normaaliälyisillä, camp-huumorin päälle ymmärtävillä homomiehillä on lupa kiinnostua tahattoman hintahtavasta höpöleffasta. Kyseessä lienee yksi herkullisimmista alan teoksista sitten 300:n.