Oscar-palkitun musikaalin Fame uusi versio lähtee tavoittelemaan Teen Choice Awardseja. Pinnallisesti viihdyttävä kohtauskokoelma on periaatteessa Idols- tai Talent-elokuva. Taidekoulu New Yorkissa valitsee pari sataa nuorta kymmenen tuhannen hakijan joukosta. Jotkut tähtäävät laulajiksi, jotkut näyttelijöiksi, jotkut tanssijoiksi, jotkut klassisten instrumenttien taitajiksi ja niin edelleen. Jos yksi on luonnonlahjakkuus, toinen joutuu tekemään töitä, eikä pärjääminen ole silti taattua. (Kolmas on mukana lähinnä siksi, että tämä on elokuva ja elokuvassa sulkeutunutkin lahjakkuus voi päästä vahingossa opinahjoon, jossa hän sitten omaan tahtiin avautuu.)

Fame on jepujee, ihan kiva leffa. Vajaassa kahdessa tunnissa käsitellään useita tarinoita ja neljää opintovuotta, mikä on paljon varsinkin kun muistetaan, että hupsuissakin filmeissä kuten High School Musical -trilogiassa edetään yleensä lukukausi kerrallaan. Fame ei loista hahmo-osastolla. Nuorissa näyttelijöissä on vetovoimaa, mutta hahmot ovat kuluneita stereotypioita. Vielä loppupuoliskollakaan en aina ollut varma, oliko valokeilaan asetettu hahmo esiintynyt elokuvassa aiemminkin. Välillä kriitikon kulmat menevät kurttuun ja se alkaa ikään kuin vaihteeksi vihata elämäänsä, kun tarinanpätkät ontuvat pitkin iänikuisia latuja... On kuitenkin tervettä muistaa, että myös Idolsissa ja Talentissa tärkeintä ovat esitykset, eivätkä haastattelut siinä välissä. Tämä on viihdettä. Useimmiten kun Famessa tanssitaan, lauletaan tai tehdään jotain muuta viihdetaiteellista, näkymät svengaavat, viihdyttävät. Jos hahmoja tahtoo kannustaa edes huippukohtien aikana, jotain on tehty oikein.

Muun muassa diktaattori-isin aisoissa pitämä pianistityttö, maalta kotoisin oleva ballerinapoika, vihainen rap-virtuoosi, Ellen Pagen näköinen hissukkanäyttelijä ja luontaiselta pyllynpussaajalta vaikuttava tuleva elokuvaaja tahtovat tähdiksi. Kelsey Grammer (Frasier!), Charles S. Dutton (Alien 3:n raiskaajapappi!) ja Megan Mullally (hirveä, mutta oudosti eroottinen horo Will & Gracesta!) tulkitsevat karismaattisesti opettajia. Opettajien ja oppilaiden väliset opastukset ovat sisällökkäimpiä kohtauksia, joskaan saarnan maulta ei aina vältytä. Monesti yksittäinen kohtaus tuntuu saavuttavan mitä se saavuttaa tahtookin. Kokonaisuus jää varsin etäiseksi. Tarinakaaret ovat kestävinään sen neljä vuotta. Tämä on toisinaan väkinäistä kiitos sen tunteen, että hahmojen edellisestä keskustelusta on kulunut päivä tai korkeintaan viikko, vaikka aikaa on kadonnut vähintään puolen vuotta.

Famessa lauletaan usein, mutta teos kuuluu siihen (alempiarvoiseen) musikaalityyppiin, jossa jodlataan vain kun se on realistista. Noin yksi kohtaus on ehta, spontaani musikaalinumero. Biisiklassikko "Fame", jossa lauletaan "I'm gonna live forever", soi vasta lopputekstien päällä. Mukana on paljon uusia kappaleita. Viisut toimivat asiayhteydessä, eli toisin sanoen en muista niistä enää yhtään mitään. Tajuntaan jäi kaiku lähinnä semmoisesta, että rap-jengin yökerhoesiintymisessä oli tunnetta, show'n makua ja rehtiä onnistumisen riemua. Se on selvää, etten säntää ostamaan soundtrackia.

24-vuotias ohjaaja Kevin Tancharoen on nuorempi kuin noin kaikki Hollywood-rusinat ja minä vanha saatana. Mitä nuoren miehen suorituksesta sanoisi? Jos tämä on alku, mikä tahansa on mahdollista - you're gonna live forever, boy - vaikkei Fame mitenkään erityisen vahva esitys ole. Niin pitkissä tarinanpätkissä kuin yksittäisissä menokohtauksissakin tulee joskus semmoinen fiilis, että näystä toiseen voitaisiin siirtyä silkkisemminkin. Leikkaus ontuu. Tapahtumissa kuitenkin on energiaa ja niistä saa aina selvää, mikä ei ole itsestäänselvyys. Fame on hyvin selvästi nuortenelokuva ja sellaisilla on aina etuna se, ettei kohdeyleisö ole nähnyt vastaavia parempia teoksia, kuten vuoden 1980 Famea. Jos oletetaan, että tämä on suunnattu 10-16-vuotiaille, arvosanaan voidaan lisätä ylimääräinen tähti. Fame selittää kiiltokuvamaisesti mutta riittävän tuntuvasti, että on hienoa jahdata unelmiaan, mutta kaikki eivät voi onnistua ja sille ei voi mitään.

Tätä kelpaa siis käydä katsomassa varsikin, jos taidekoulut tai osallistuminen tosi-telkkariin on käynyt mielessä. Luumua henkisesti muistuttavien ihmisten on terveellisintä odottaa Rob Marshallin spektaakkelia Nine.