Ponyo rantakalliolla
Ensi-ilta: | 25.09.2009 |
Genre: | Animaatio, Fantasia, Lasten |
Ikäraja: | Ei tiedossa |
Ponyo rantakalliolla perustuu virallisesti mutta vain löyhästi Hans Christian Andersenin satuun Pieni merenneito. Ponyo haikailee lajinvaihdoksesta, jolla tulee olemaan vakavia seuraamuksia, ellei poika jonka vuoksi hän ihmiseksi tahtoo todella rakasta häntä. On jopa puhetta muuttumisesta meren vaahdoksi. Ohjaajamestari Hayao Miyazakilla on oikeus tehdä tarinasta itsensä näköinen, mutta tällä kertaa - ensimmäistä kertaa - vanha herra pettää. Miyazaki on ottanut sadusta vain joitain pinnallisia asioita. Olennainen ongelma ei ole se, että sanoma, sisältö ynnä tunnelataus on amputoitu moottorisahalla, vaan se, ettei Miyazaki ole liimannut tilalle muuta kuin näytteitä tuttuakin tutummasta filosofiastaan, jolle on aiemmin pyhitetty moniulotteisia ja sielukkaita elokuvia. On tuhmaa saastuttaa. Luonnon voimia on kunnioitettava. Ketään ei saa asettaa syntipukiksi. Vastaavia miyazakimaisuuksia käydään läpi ohimennen, ikään kuin velvollisuudesta.
Miyazaki on haastatteluissa vihjaillut olevansa taipuvainen synkkyyteen, mutta Ponyo tuntuu siltä, kuin taiteilija, joka ei ole surullista päivää nähnyt, olisi korvannut rakastetun sadun kaikki traagiset ja inhimilliset ulottuvuudet silkalla ilotulituksella. Parhaimmillaan - ja ontuessaan - Ponyo rantakalliolla on kuin unta. Taustat ovat kuvakirjamaisen lämminhenkisiä. Muutamissa kohtauksissa liikkuvien yksityiskohtien määrä häkellyttää. Kun Ponyo juoksee vetten päällä rajumyrskyssä ja on epäselvää, ovatko aallot aaltoja, jättiläiskaloja vai jotain siltä väliltä, elokuva tavoittaa herkullisesti sen, miten lapsen mielikuvitus toimii. Ponyo on silmäkarkkia, mielikuvituskylpy - jotain, mitä voi kuvailla vain sanahirviöillä.
Elokuva on myös ylipitkä. 100 minuutista voisi napsaista pois 20. Miyazakin hitaat tunnelmoivat kohtaukset ovat olennainen osa aikuisille suunnattua Porco Rossoa ja yhtälailla lapsekas Naapurini Totoro on klassikko, koska tunnelmalle annetaan aikaa. Ponyo rantakalliolla on silkkaa pintaa. Upeimmillakaan kohtauksilla ei ole mitään merkitystä. Mitään tunnetason totuuksia ei edes kutitella. Elokuvan päätyttyä ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tässä edes tapahtunut mitään. Vedenpaisumus on tosiaan uhkana, mutta juuri kun sivuhahmoille tapahtuu jotakin, elokuva keskittyy näyttämään kuinka pitkäveteistä on Ponyon ja Sosuken leikki. Ponyo on vauhko, kärjistetyn ällösöpö ja symppiskin, mutta tyttö sopisi paremmin sivu- kuin päärooliin. Sivuhahmot vastaavasti eivät ole Miyazakin mielenkiintoisimpia. Pidin eniten taikurista, jota luultavasti lähinnä Johnny Depp osaisi näytellä fyysisessä todellisuudessa. Kaikki mistä kiinnostuin, jää pelkäksi sivulauseeksi. Pitkästyin.
Veisin ilman muuta alle kymmenvuotiaan katsomaan tätä. Tarina ja konflikti jää hämmentävän vaisuksi aikuisen silmissä varsinkin jos Miyazakin filosofia (kukaan hahmoista ei ole paha) on tuttu. Kuitenkin oletan, että muun muassa myrsky ja velhon muissakin yhteyksissä loitsimat maagiset aallot ovat juuri semmoista jännää, joka kiihdyttää kakaroita muttei traumatisoi. Viaton ja iloinen filmi on vähintäänkin terveellisempää kamaa kuin sonninmasturbointileffa Ice Age 3. Henkilökohtaisesti en tunne mitään tarvetta katsoa elokuvaa toista kertaa, mikä on kohtalaisen jyrkkä repliikki, sillä Miyazakin edelliset neljä teosta Porco Rosso, Prinsessa Mononoke, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna ovat eräitä vaikuttavimmista elokuvista, joita olen nähnyt.
Keskustelut (8 viestiä)
Rekisteröitynyt 06.05.2008
24.09.2009 klo 18.57
Rekisteröitynyt 17.04.2007
25.09.2009 klo 08.05
25.09.2009 klo 17.54
Moderaattori
Rekisteröitynyt 25.01.2008
25.09.2009 klo 19.45
Rekisteröitynyt 17.04.2007
25.09.2009 klo 19.55
05.10.2009 klo 21.07
23.04.2020 klo 16.30 1
23.04.2020 klo 16.33 1