Tyttö joka leikki tulella saa energiaa, ellei jopa elatusapua Miehiltä jotka vihaavat naisia (arvostelu). Edellisen ruotsalaisjännärin kiinnostavimpia puolia oli goottihakkeri Lisbeth Salander (Noomi Rapace). Kritisoin viimeksi sitä, kuinka kattavasti ylipitkä leffa paneutuu Lisbethin elämään silloinkin, kun tyttö ei vielä kuulu varsinaiseen tarinaan. Kyseessä tietenkin oli pohjustusta, mutisevat Stieg Larssonin romaanitrilogian ystävät. Jep. Tiedämme jo kaiken tämän: Lisbeth tuikkasi lapsena isänsä tuleen, joutui hoitoon ja holhottavaksi, pisti raiskaaja-holhoajan kuriin ja on nyt antisankari, jota katsellaan pelonsekaisella kunnioituksella. Outoa kyllä edellistä elokuvaa maustanut informaatio on väkevämpää ja kuohahduttavampaa kuin mikään materiaali tässä episodissa, jossa Lisbeth on nimihahmo. Tyttö joka leikki tulella on eurojännäri Beck- ja Wallander-sarjojen vetelässä hengessä hyppysellisellä James Bond -kliseitä.

Toinen tuttavamme Mikael Blomkvist (Michael Nyqvist) ja muu Millenium-lehden toimitus väsäilee juttua ihmiskaupasta. Jopa yhteiskunnan tukipilarit ovat työntyneet laittomiin reikiin, joita hämärähemmot hankkivat huijaamalla köyhiä ja jopa alaikäisiä tyttöjä rikkaisiin maihin. Edelleenkin miehet vihaavat naisia. Ohimennen selviää, että osa irstailijoista on tavallisia kaduntallaajia. Mittakaavaa on terveellistä laajentaa tällä tapaa, jos trilogia aikoo pitäytyä todellisuuteen ankkuroituvassa aiheessa. Valitettavasti sarja etenee samalla kohti naurettavuutta. Olisiko Lilja 4-Ever särkenyt sydämen, jos se olisi huipentunut paljastukseen, että pienen tyttöparan orjuutus oli tosiasiassa Richard Kielin ja Ernst Stavro Blofeldin salajuoni? Tyttö joka leikki tulella yrittää olla lähinnä jännittävä, mutta kyllä tällaiset juonenkäänteet vastaavat tässäkin tapauksessa omaan jalkaan ampumista.

Naisvihaajat ovat vaarassa jäädä kiinni housut kintuista ja kuinka ollakaan, ihmisiä murhataan. Tuntemattoman uhka rakentuu jokseenkin tasaisesti, kunnes sivuhahmot, joihin tutustuimme minuuttia aiemmin, mätkivät tuhoutumatonta kehonrakentajaa. Pahimmin turpiin ottaa hauras uskottavuus. Mihin kaikki johtaa? En uskalla tässä vaiheessa väittää, että elokuva unohtaa oman juonensa, mutta rehellisesti sanoen en tajunnut, miten loppuratkaisu liittyi enää siihen miten tarina alkoi. Käytännössä filmi kertoo monilahjakkaan Lisbethin yrityksestä selvittää, miksi hänen nimensä yhdistetään murhiin. Ylimääräisen 70+ minuutin aikana Blomkvist-Nyqvist onkii tietoonsa sen, minkä maan alle painunut millamagia on tiennyt jo pitkään.

Ihmiskauppa tuntuu rankalta aiheelta ollakseen sivuseikka. Onko kyse kolmannen osan alustamisesta? Millään muotoa tyydyttävään päätökseen tarinaa ei viedä. Tai ehkä en vain tajunnut. Hahmot puhuvat ja selittelevät ja jaarittelevat ja puhuvat lisää. Edellisestäkin elokuvasta näki, että se perustuu pulleaan romaaniin, mutta tässä erässä 600+ sivun olemassaoloa on hankala unohtaa hetkeksikään. Keinot joilla Lisbeth vuorovaikuttaa naisia vihaavien sikojen kanssa ovat jokseenkin hilpeitä, mutta enimmän aikaa pidin elokuvaa mielenkiintoisena lähinnä siksi, että odotin sen nousevan edeltäjän tasolle. Toisin sanoen, kirjoittaisin luultavasti murskakritiikkiä, jos katsoisin tämän toiseen kertaan ennen kolmatta osaa. Pilvilinna joka romahti saapuu Suomeen 01.01.2010. Ei tämä tekele kiinnostusta sentään tapa, mutta läheltä liippaa.

Valitettavasti myös Pilvilinnan ohjaa (on jo ohjannut) Daniel Alfredson. Miehistä jotka vihaavat naisia vastasi Niels Arden Oplev, jonka otteet olivat maailmanluokkaa. Alfredsonin ohjauksen vetelyys korostuu erityisesti loppuhuipennuksen tienoilla. Tunnelman lienee tarkoitus tiivistyä tiivistymistään ennen laukeamista, mutta tapahtumat lähinnä jatkuvat ja jatkuvat, kunnes ne eivät jatku. Erityisesti rytmitys ontuu. Useille yksityiskohdille eri kategorioista (esim. saaduille vammoille) ei anneta aikaa hengittää, jolloin ne eivät tunnu miltään. Alfredson ei käytännössä saa aikaiseksi minkäänlaista jännitystä: minä katsoja sain itse, kun arvailin, mitä kuivasti ääneen lausutut asiat tarkoittavat. Lopulta en välittänyt enää edes Lisbethin kohtalosta. Syy ei ole ainakaan Rapacen, joka ansaitsee urakehitystä jäykän ja julman, mutta omalla tavallaan sielukkaan emännän henkiin herättämisestä.