Coco Chanel & Igor Stravinsky
Ensi-ilta: | 04.09.2009 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 13 |
Tällainen teos on vaatinut näkemystä ja osaamista ohjaaja Jan Kounenilta, sillä perusidea on nähdäkseni yksinkertainen. Chanel on muotitaiteilija. Hän arvostaa ennen muuta visuaalista kauneutta: asujen, arkkitehtuurin ja pienenä yksityiskohtana näytelmätaiteen olisi oltava näyttävää, symmetristä, tasapainoista. Stravinsky on äänimiehiä. Säveltäjä tuntee musiikillaan ja täten hän selvästikin tuntee mahtipontisia asioita - ba-ba-ba-baa. Parivaljakon törmäyksestä kertova elokuva panostaa lähinnä kuva- ja äänimaailmaan, taiteiden yhteiseen harmoniaan. Dialogista pidättäydytään, ellei jotain pidä oikeasti sanoa, eikä useinkaan tarvitse. Tarkoin rajatussa tarinassa ei ole montaa käännettä, draamakin on aristokraattisen hillittyä. Kun Kounen unohtui tunnelmoimaan fantasialänkkärissään Blueberry, lopputulos meni yli hilseen ilman huumeita tai laitosluokan mielisairautta. Coco Chanel & Igor Stravinsky tuntuu kauniilta ja pikantisti masentavalta, pieneltä kertomukselta ihmis- ja taiteilijaluonteesta. Syvemmän käytännön merkityksen sille antaa historia, vaikka kyseessä spekulointia olisikin.
Oli erityisen mielenkiintoista katsoa tätä vain muutama päivä Quentin Tarantinon Kunniattomien paskiaisten jälkeen. Molemmat ovat vahvasti hallittua kiireetöntä elokuvataidetta, mutta paskiaiset on ilmeikkäisiin hahmoihin panostava talk show ja tämä taas puolimykkä patsastelu, jossa näytellään silmän siristyksellä ja viiksen värähdyksellä. Coco ja Igor määritellään enemmän tekojen ja teosten kuin olemusten kautta, millä en tarkoita, etteikö Mouglalis olisi kiinnostava itsekeskeisenä matamina ja Mikkelsen autistisen jäykkänä puunaamana. Historiaan jääneiden ihmisenraakileiden väliin jää Stravinskyn vaimo Catherine (Elena Morozova), joka on kiinnostunut sekä miehensä taiteesta että monilapsisesta perheestään. Epäitsekäs nainen inhimillistää elokuvaa ja toimii sävyerona nimihenkilöihin nähden.
En kutsuisi elokuvaa niinkään koskettavaksi, kuin puhuttelevaksi. Yleissivistykseni rajoittui suurinpiirtein siihen, että tiesin sen haisevan kemikaalin olevan kuuluisa. Elokuva ei selittele itse, että "nyt alkoi Igorin uusklassinen kausi" tai mitään tällaista. Kuitenkin jo elokuvaa katsoessa monta asiaa tuli selväksi kiitos sen yleisen ilmaisuvoiman. Useimmat elokuvat, kuten kilpailija lippuluukuilla, Skavabölen pojat, toivovat katsojan ymmärtävän, mitä tunnetason totuuksia käytetyllä symboliikalla ajetaan takaa. Tämä elokuva kertoi minulle runoillen paitsi niitä, myös kohtuuselkeitä faktoja, mikä on kylmien väreiden arvoista pätemistä. Sisäistettyäni elokuvan aloittavan hämmentävän konserttikohtauksen hienouden, tunsin Kounenin puhuvan minulle selvää suomea ilman sanoja.
Puhuakseni oikeasti selvää suomea, elokuvassa ei tapahdu juuri mitään. Pidin näkemästäni ja tein omat tulkintani ja kun luin Wikipediaa, tajusin tajunneeni yllättävänkin paljon. Elokuvassa on aistikkuutta ja intohimoa, intohimolla on merkitystä ja teoksen pinnalliset ansiot kuten jo lavasteena toimiva kartano täyttävät komeasti ison kankaan. Tästä on helppo nauttia, mutta vain pikkurilli luontevasti pystyssä. Tämä ei ole historiallista rakkaushömppää, tämä on taide-elokuva, jota mennään katsomaan kera seurapiirin ja sitten vain hän joka filmin valitsi ymmärsi jotakin. Täyttä shittiä siis, ellei jopa merdeä.
Keskustelut (3 viestiä)
Rekisteröitynyt 16.02.2009
08.09.2009 klo 12.42
10.09.2009 klo 00.46
Heh, tämä elokuva ei saa kommentteja mutta Gamer- elokuvan tapaiset saa.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
06.11.2009 klo 19.45
http://www.v2.fi/arvostelut/viihde/624/Coco-avant-Chanel/