The Sounds: Crossing The Rubicon
Ruotsin retrorokkaileva The Sounds on saavuttanut myös Suomessa innokkaan fanikannan. Bändin tunnistettava syntikkapitoinen soundi ja tyrmäävän Maja Ivarssonin säteily tekevät kokoonpanosta varteenotettavan kestosuosikin. Bändin kolmas albumi ei etsi uudistumisen tietä vaan kertaa tyylinsä löytäneen orkesterin perusvarmoja kuvioita. Syntikat saavat yhä enemmän puhevaltaa ja kitaroille jää turhan nihkeästi tilaa. Vaikka tuore levy on miellyttävä ja yleispätevä, uudistumisen merkkejä olisi hauska bongata.
The Sounds on nimenomaan sytyttävä livebändi. Niinpä uusia viisuja voi miettiä lavasäteilyn lähtökohdasta, mitkä biisit sopivat kivuttomasti vanhojen täsmäiskujen rinnalle. Kiekon viisi ensimmäistä kappaletta vaikuttavat vahvoilta tulevaisuuden keikkasuosikeilta. No One Sleep When I'm Awake ja 4 Songs & a Fight ovat suorastaan bändin kruununjalokiviä. Tuttua ja turvallista mutta pirun iskevää. My Lover -biisin pehmeät retrosyntikat kutittavat korvaa ja Beatboxin tyttömäinen puhelaulu tuo kuulemma mieleen CSS:n. Viisu on kuitenkin reilusti pop ja jollain lailla kotimaisen PMMP:n oloinen menopala. Mutta, mutta...Underground vaipuu kovin hajuttomaksi ja värittömäksi välityöksi, joka keikkatilanteessa kerää vain armopaloja. Myös eteerinen nimibiisi jättää livetilanteessa kysymysmerkkejä. Midnight Sun on kovin alakuloinen ja ponneton, tosin kertosäkeessä on koukkua. Lost in Love kaipaisi kireämpää kitaraa, muuten biisi asettuu albumin paremmalle puoliskolle. The Only Ones yrittää liikaa ja taivaita tavoitteleva slovari vaipuu pateettiseksi paisutteluksi. Home is Where Yourt Heart Is onnistuu paremmin kuulostaen herkältä The Ark-tunnelmoinnilta.
Ainakin allekirjoittaneen papereissa The Sounds kärsii kitaran painoarvon vähenemisestä. Myös albumin puolivälin jälkeen iskevä suvantovaihe aiheuttaa närästystä - muutama alavireinen biisi ja pari slovaria kaipaisivat rinnalleen levyn alkupuolen räväkkää retrorokkia. Levy alkaa tuntua turhan pitkältä. Pakko kuuluttaa kadonneen särmän perään. Seuraava levy kaipaa suuremman annoksen Maja Ivarssonin ylitsevuotavaa eroottista lavakarismaa, Maja jää turhaan taustalle.
The Sounds on nimenomaan sytyttävä livebändi. Niinpä uusia viisuja voi miettiä lavasäteilyn lähtökohdasta, mitkä biisit sopivat kivuttomasti vanhojen täsmäiskujen rinnalle. Kiekon viisi ensimmäistä kappaletta vaikuttavat vahvoilta tulevaisuuden keikkasuosikeilta. No One Sleep When I'm Awake ja 4 Songs & a Fight ovat suorastaan bändin kruununjalokiviä. Tuttua ja turvallista mutta pirun iskevää. My Lover -biisin pehmeät retrosyntikat kutittavat korvaa ja Beatboxin tyttömäinen puhelaulu tuo kuulemma mieleen CSS:n. Viisu on kuitenkin reilusti pop ja jollain lailla kotimaisen PMMP:n oloinen menopala. Mutta, mutta...Underground vaipuu kovin hajuttomaksi ja värittömäksi välityöksi, joka keikkatilanteessa kerää vain armopaloja. Myös eteerinen nimibiisi jättää livetilanteessa kysymysmerkkejä. Midnight Sun on kovin alakuloinen ja ponneton, tosin kertosäkeessä on koukkua. Lost in Love kaipaisi kireämpää kitaraa, muuten biisi asettuu albumin paremmalle puoliskolle. The Only Ones yrittää liikaa ja taivaita tavoitteleva slovari vaipuu pateettiseksi paisutteluksi. Home is Where Yourt Heart Is onnistuu paremmin kuulostaen herkältä The Ark-tunnelmoinnilta.
Ainakin allekirjoittaneen papereissa The Sounds kärsii kitaran painoarvon vähenemisestä. Myös albumin puolivälin jälkeen iskevä suvantovaihe aiheuttaa närästystä - muutama alavireinen biisi ja pari slovaria kaipaisivat rinnalleen levyn alkupuolen räväkkää retrorokkia. Levy alkaa tuntua turhan pitkältä. Pakko kuuluttaa kadonneen särmän perään. Seuraava levy kaipaa suuremman annoksen Maja Ivarssonin ylitsevuotavaa eroottista lavakarismaa, Maja jää turhaan taustalle.
Keskustelut (3 viestiä)
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
26.08.2009 klo 16.32
28.08.2009 klo 23.37
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
01.09.2009 klo 17.35