Jotkut pitivät tehokasta pankkienputsaajaa John Dillingeriä Robin Hoodin korvikkeena Yhdysvalloissa 1930-luvulla, vaikka mies oli lähinnä fiksu ryökäle. Dillinger onnistui pitämään välejä suureen yleisöön, vaikka hän jengeineen ammuskeli poliiseja ja sivullisia. Michael Mannin ohjaustyö Public Enemies sutii Johnny Deppillä eräänlaisen kuvan legendasta. Mannimaisen kypsänä tyylivalintana julmuuksiin kykenevää rötösherraa ei romantisoida ainakaan korostuneesti. Viimevuosina viihdyttävään sekoiluun keskittynyt Depp tulkitsee Dillingeriä hillityin elkein. Hahmo jää tarkoituksella etäiseksi, mutta valitut tunteet pääsevät ohimennen pintaan ja Deppin patentoitua hulluuden kiiltoa silmissä käytetään osuvasti. Pidin elokuvaa, no, katsottavana ensimmäisen puoliskon aikana, kun Dillinger esitettiin alansa huippuna. Vasta kun tunnelmat alkoivat kääntyä Dillingeriä vastaan, koin ymmärtäväni, miksi Mann ja kumppanit tahtoivat hänestä elokuvan tehdä.

Poliisi sisuilee saadakseen Dillingerin telkien taakse, ja tässä myös onnistutaan. Koko oikeusjärjestelmä on kuitenkin naurettavan amatöörimäinen, joten legenda jatkuu. Christian Bale tulkitsee yhtä Dillingerin perässä läähättävistä FBI-agenteista. Rooli on jokseenkin yksiulotteinen ja mitäänsanomaton: Terminator - Pelastuksen ja tämän jälkeen Balella on hyvä sauma harkita vakavissaan, tahtooko hän tehdä Hollywoodissa rahaa vaiko töitä. Balea vakuuttavampia ovat mm. Billy Crudup FBI:n johtajana J. Edgar Hooverina ja Marion Cotillard narikassa työskentelevänä naisena, jonka vastuulle Dillinger (elokuvan mukaan) sydämensä antaa. Romanssilla on kokonaisuudessa rajoitettu rooli. Toisaalta se on piste i:n päällä. Dillingerin kansansuosiosta vihjaillaan hyvin vaatimattomasti, mutta samaan aikaan loputtoman karismaattinen Depp rakentaa miehestä vähällä vaivalla jonkun, jonka suosioon on helppo uskoa. Elokuva antaa katsojan itse tunteilla, onko Dillinger legenda vai vain yksi apina muiden joukossa.

Tositapahtumiin perustuva tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Pankkeja ryöstetään, poliisi on paheksuttavan kovakourainen rikollisia ja epäiltyjä kohtaan, mutta tämäkin tekniikka tuottaa joskus tulosta – pam pam ja lopputekstit. Toteutuksessa piilee tekeleen arvo. Public Enemies näyttää paitsi tyylikkäältä ja hallitulta, myös varsin realistiselta. Mann on käyttänyt digitaalikameroita, mikä johtaa viimeksi mainittuun lopputulokseen. Sitä puolta tässä en ymmärtänyt, että valaistuksen taso pääsee määrittelemään sen, miltä leffa milloinkin näyttää: yleensä kaikki on harvinaisen terävää, mutta tietyllä tapaa hämärissä olosuhteissa kuva on jopa rakeista. Muutamaan otteeseen Mann leikkaa rakeisuudesta suoraan terävyyteen ja heti toisin päin. Yksityiskohta ei häiritse, jos nyt ei eläytymistä avitakaan.

Eritoten tulitaistelut tuntuvat poikkeuksellisen todenmukaisilta. Gangsteriajan konepistoolit ja muut mutkat jytisevät niin raivokkaasti, että kerran tai kaksi tästä melkein on haittaa: mikseivät sivuhahmot peitä korvaparkojaan, kun tommy gun jauhaa korvan juuressa? Vaan ei sentään nipoteta. En kutsuisi tätä jännäriksi (jännittäväksi elokuvaksi), mutta kiihkeät ammuskelut rakentavat tietynlaista tiivistä tunnelmaa. On tosi kyseessä. Eletään ankeita aikoja. Yksi mies - ja kokoelma kumppaneita, joiden naamat eivät jää mieleen - uskaltaa elää unelmaa, tai jotakin. Dillinger kertaa aiemman elämäntarinansa ohimennen armaalleen, mutta tämän syvempiin draaman vesiin ei sukelleta. Mitä pidempään elokuva kestää, sitä enemmän poliisit muistuttavat Nottinghamin sheriffejä, joten ehkä Dillinger tosiaan vertautuu herra Hoodiin ilman hyviä tekojakin.

Public Enemies tuntuu olevan John Dillingerin apea balladi, ja sellaisena se varmasti toisenkin katselukerran kestää. Ajankuvauksena elokuva toimii korkeintaan visuaalisessa mielessä. Laman syvempiä tunnelmia ei yritetäkään maalailla. FBI:n muokkautuminen nykyiseen muotoonsa "rikollisuutta vastaan käytävän sodan" myötä ja muu poliittinen sisältö jää pintaraapaisuksi. Kolmen kirjoittajan käsikirjoituksesta olisi hankala löytää erityisempää neroutta huolimatta siitä, kuinka lukuisia vapauksia historian tulkinnassa otetaan. Depp ja Mannin realistinen, mutta silti persoonallinen kerrontatapa tempaisivat minut mukaansa juuri silloin, kun useimmat kahden ja puolen tunnin pinnallisuudet käyvät tappavan tylsiksi, joten eittämättä sisältöä löytyy paljon rivien välistä, kuten balladiin kuuluu.