Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3 (The Taking of Pelham 1 2 3) kolisee niin uskollisesti jenkkijännäreiden ruosteisilla raiteilla, että seuraava tiedonjyvä muuttuu merkityksettömäksi: leffa on uusi versio iäkkäämmästä jännäristä (Pelham 1-2-3 kaapattu), mutta niinhän ne kaikki. Ohjaaja Tony Scottilla oli kunnianhimoa joskus 90-luvun puolivälissä. Toisaalta vaarilta syntyy varmasti vielä vaipoissakin sanakirjaesimerkki jännärimunakkaasta, jossa nähdään vain hyviä näyttelijöitä ja joka yleisestikin näyttää niin munakkaalta, että se kehdataan tuoda teattereihin kesäkaudella. Lääkäri määrää tiettyyn mielentilaan perus-Scottia tyyliin Enemy of the State, Spy Game ja Man of Fire. Samoja oireita lievittää Kaappaus metrossa, mutta eipä hetkessä unohdettava tekele edes ohjaajan omaan parhaimmistoon kuulu.

Paha John Travolta ja hyvä Denzel Washington ottavat toisistaan mittaa. Travolta jyllää vihaisella vaihteella: miehellä on tatska, parta on leikattu aika pahasti ja vanha discopeto kiekuu sillä tietyllä tavalla, jolle on aiemminkin naurettu (Taistelukenttä maa, The Punisher, Salasana Swordfish). Travoltan raskaasti aseistettu jengi kaappaa metrovaunun, huristelee sillä helposti puolustettavaan paikkaan ja vaatii kymmentä miljoonaa dollaria, tai panttivangeista pääsee ilma. Washington on yrittämättäkin taatun jämäkkä ja sielukas Washington, joka sattuu olemaan vuorossa, kun valvomon puhelin soi. Travolta tahtoo puhua juuri hänen kanssaan jatkossakin. Aikaa rahojen järjestämiselle on tunti ja elokuva liikkuu, tai käytännössä matelee likimain reaaliajassa. Tämä on jo nähty. Tasan tämä.

Planeettamme päivänkakkaratkin tietävät, että tarvitaan vielä pari asiaa, kun lähtökohdat ovat nämä. Kaappaajilla on mielessään jotain ovelaa, mitä ei paljasteta trailerissa eikä arvostelussa. Konnien "yllättävässä todellisessa suunnitelmassa" on sellainen erikoinen piirre, että se on merkityksetön. Tarina totisesti on se, että pahat miehet odottavat metrovaunussa rahoja ja lopulta he käynnistävät pakosuunnitelmansa – mikään juonenkäänteen korvike ei muuta tätä miksikään. Ainoa yllätys on se, miten tyylipuhtaasti kyseessä on Travoltan ja Washingtonin show. Miehet lähinnä puhuvat keskenään. Panttivankeihin tai muihin kaappareihin ei keskitytä lainkaan. Washingtonin ympärillä sentään nähdään panttivankineuvottelija John Torturro ja New Yorkin pormestari James Gandolfini. Karismaa leffasta löytyy. Ei Travoltakaan koskaan tylsä ole.

Jopa Joel Schumacher onnistui kyhäämään jännittävän elokuvan puhumisesta, Phone Boothin. Jos unohdetaan sana "jännittävä", myös Scott hallitsee keskustelut. Travoltan hahmo on kenkulla päällä ja Washingtonin hahmolla on luurankoja kaapissaan. Ensimmäinen tunti on psykologista leikkiä hahmojen välillä, ja tätä on kiva katsoa. Sekaan tosin leikataan muun muassa kuvaa romuttuvista autoista, vaikkei yksikään nimetyistä hahmoista osallistu ralliin, jossa rahoja yritetään pääkallopaikalle kuljettaa. Tarina on perusteiltaan pieni ja intiimi. Scottin ongelma on se, ettei hän usko tämän olevan tarpeeksi. Elokuva alkaa rytmihäiriöitä ja epilepsiaa aiheuttavalla sekoilulla ja usein myöhemminkin Scott sortuu maanisen kiihkeään leikkaukseen ja kameran heilutteluun. Scott ei ole nuori mainosvideo-ohjaaja kuvaamassa ensimmäistä toimintarainaansa, vaan vanha ukko hahmovetoisen jännärin puikoissa, mutta leffaa katsoessa joku saattaa muutakin epäillä. Budjetti on 100 miljoonaa dollaria ilman ensimmäistäkään syytä. Sama tarina voitaisiin filmata miljoonalla vaikka Porvoossa.

Vajaat kaksi tuntia kestävä teos tuntuu vähintään kahden ja puolen tunnin mittaiselta. En silti sano, etteikö se viihdyttäisi. Runsas tahaton huumori pelastaa paljon. Washingtonia on niinkin helppo kannustaa, ettei hahmon uskottavuuden rikkominen tuhoa koko leffaa; kumi puhkeaa vasta lopussa keskellä pahuksenmoisten sattumien sarjaa. Kaappaus metrossa on katsottava pätkä, joka bonuksena saa elämän tuntumaan pidemmältä lähinnä kai siksi, ettei paljoakaan tunnu oikeasti tapahtuvan. Tekijöissä ei ole kohtalokkaita vikoja, jopa kirjoittaja Brian Helgelandilla on takanaan niinkin klassista kamaa kuin L.A. Confidential, tämä nyt vain on palkkapäiväleffa, johon on ostettu ammattitaitoa, eikä minkäänlaista intohimoa tai visiota.