On olemassa yksi syy kiinnostua toimintadraamasta Fighting: sen nimi on Fighting. Kuinka moneen tappeluun päähenkilön tulee vähintään osallistua, jotta tällainen elokuva on elämys? Tasan yhteen. Fightingissä on viisi tappelua, jos se lasketaan mukaan, kun piraattituotteita kauppaava päähenkilö retuuttaa bisneksiään häiritseviä hyypiöitä. Loput tappelut ainakin yrittävät toimia draamaa kannattelevina peruspilareina. Pilareista yksi on melko komea. Yksi on tavallinen ja tylsä. Yksi on leikattu jotenkin sekavasti (tiedäthän, graniitista). Yksi sortuu tarkoituksella. Tällaiselle leffalle olisi tilausta: en ainakaan muista nähneeni vastaavaa sitten Rocky Balboan, josta kovasti pidän. Fighting on pari/kolme/neljä kertaa kehnompi raina kuin Rocky V.

Channing Tatum on isokokoinen katunilkki Shawn MacArthur. Mainitun välikohtauksen jälkeen Terrence Howardin tulkitsema hissukka onnenonkija kysäisee, josko jannua kiinnostaisi 5000 dollaria. Kyse on laittomista katutappeluista New Yorkissa. MacArthur lähtee kisailemaan tositarkoituksella. Katsojan on tarkoitus ottaa tosissaan se, että vaikka matseja on vain se mainittu määrä, elokuvan lopussa panokset ovat nousseet satoihin tuhansiin dollareihin. Nyt jos koskaan kaipasin montaaseja. MacArthurin nousu tuntemattomasta kovanyrkistä laittomien piirien kovimmaksi haastajaksi tuntuisi uskottavammalta, jos hömppämusiikki soisi 1-2 timmin matsikoosteen taustalla. Jo se auttaisi, jos joku sivuhahmo selittäisi, miksi MacArthurin palkkion perään ilmestyy nolla 20 minuutin välein.

Fighting saattaisi toimia 80-luvun tyyliin tehtynä kornina väkivaltafantasiana. Kyseessä kuitenkin on vakava ja jäykkä draama. Draama, jonka käsikirjoitus on niin surkea, että ohimoni suonen syke oli halkaista kalloni kolmeen osaan. Valokeilassa on ilmeetön, persoonaton päähenkilö. MacArthurista kerrotaan lähinnä se, että hän on joskus riidellyt sekä isänsä että loppuvastuksen kanssa. Isä oli loppuvastuksen valmentaja - ui-jui? Loppuvastus esitellään jo alussa, jotta niin sanottuja jännitteitä ehditään epäluontevasti rakennella. Lopputaistelu ja -ratkaisu on kirjoitettu käsittämättömän kömpelösti. Päähenkilöä on mahdotonta kannustaa, vaikka vastustaja on töykeä sika - tämä jos mikä on jo taitavaa.

Tappelujen välissä nähdään mitä sattuu, vaikka asiat sentään yritetään sitoa yhteen. Romanttinen sivujuoni löytyy totta kai, ja aion käydä sen läpi lähes kokonaan (=varoitus). Hetkeä ennen piraattikahakkaa MacArthur näkee kauniin naisen. Bojong! Seisoo. MacArthur päättää ahdistella emäntää. Kun hän ansaitsee rahaa, hän tarjoaa asioita, ja ämmä alkaa yllättäen lämmetä. Akka testailee naisellisen viekkaasti, mitä mieltä MacArthur on hänen elämäntilanteestaan... Kun MacArthur sen hyväksyy ja tarjoaa fyrkkaa vähän reilummin, nainen luonnollisesti loukkaantuu tällaisesta tarjouksesta, mutta avaa saman tien jalkansa ja ottaa äijän omistukseen. Arvioin, ettei romanssi ole aivan yhtä kaunis, kuin vaikkapa ensimmäisessä Rockyssa.

Tosiaan vain yhdessä tappelussa on menoa ja meininkiä. Tappelut kuitenkin ovat siedettäviä. Niiden välillä pysyin hereillä vain miettiessäni, miten paljon tätä vihaankaan. Yksi mielenkiintoinen kysymys: onko Terrence Howard oikein hyvä, vai aivan kamala? Mies sai potkut Iron Man -sarjasta, mutta toisaalta Hustle & Flow -rooli vei hänet Oscar-ehdokkaaksi. Howardin hahmo avustaa ja kaikella ystävyydellä käyttää hyväkseen MacArthuria. Hahmo on tuntuu samanaikaisesti haavoittuvaiselta ja hieman lipevältä, joten kyseessä ei ole se perinteinen valmentaja tai paras kaveri. Howard on uskottava nössönä, ja koska tiedän, että hän osaisi näytellä karua katutappelijaa itsekin, on suoritusta pakko arvostaa, vaikka käytännössä hahmo ärsytti minua. Luontaisesti karismaattisesta Tatumista ohjaaja Dito Montiel ei saa paljoa irti ja muut näyttelijät näyttelevät joko itseään tai yhdentekevästi - joten Howard ansaitsee taputuksen päähän näissä spesiaaliolympialaisissa. Bloodsportin ja jopa Karate Kidin tökeröt jatko-osat ovat viihdyttävämpiä kuin Fighting, vaikka - ja koska - tämä on tehty aivan tosissaan.