Harry Potter ja puoliverinen prinssi on niin vahva esitys, että ensimmäistä kertaa kirjat luettuani en ollut lainkaan kiusaantunut siitä, kuinka tarinaa on typistetty giljotiinillä. Näin ainakin siihen saakka, kunnes tajusin, ettei leffassa edes selitetä miksi sen nimi on Puoliverinen prinssi. Kuudetta vuotta opiskeleva velhopoikamme löytää taikajuomia käsittelevän kirjan, jonka edellinen omistaja käytti itsestään kyseistä nimimerkkiä. Toistan mitä J.K. Rowling sanoi kauan sitten: puoliverinen prinssi ei ole ainakaan Voldemort. Jos prinssin henkilöllisyys oli vaisuhko mysteeri kirjassa, elokuvassa yksityiskohta on niin mitätön, että jos elokuvan nimi olisi totuudenmukainen tyyliin Harry Potter ja tajunnanvirran tarjotin, moni ei mitään prinssiä edes muistaisi. Loppuhuipennuksessa on muutakin kritisoitavaa: sitä ei oikeastaan ole.

Kuitenkin täytyy sanoa, että ison yllätyksen järjestit, ohjaaja David Yates. Yates ohjasi Feeniksin killan ja sai vastuulleen loputkin elokuvat. Mielestäni osuvampi palkinto olisi ollut kalossin kuva takapuoleen. Feeniksin kilta on paikoin tylsä, paikoin kömpelö; muutamat repliikit ja asioiden esittelyt eivät tule luontevasti. Kilta ei ole huono elokuva varsinkaan raskassoutuisen lähdemateriaalin huomioiden, en vain tuntenut, että Yates sai aikaan mitään, mihin kuka tahansa Renny Harlin ei olisi kyennyt. Puoliverinen prinssi sen sijaan saattaa olla jos nyt ei paras, niin kypsin ja hallituin velhoista tehty elokuva koskaan eli ikinä. Aiemmista osista löytyy tuikkusäteitä ja valopalloja ja hirviöitä. Tässä osassa rakastetut hahmot puhuvat toisilleen kiireettömästi ja tunteellisina.

Alkuperäinen rehtori Dumbledore, Richard Harris, kuoli Salaisuuksien kammion jälkeen. Arvostan kahta ensimmäistä leffaa jänninä lasten seikkailuina, enkä voi sietää sitä, kuinka Dumbledoresta tuli kolmannen filmin myötä kylmä, kolkko ja jokseenkin persoonaton. Vasta Puoliverisessä prinssissä uudelle Dumbledorelle annetaan riittävästi tekemistä, jotta Sir Michael Gambon saa ylipäätänsä tilaisuuden todistaa osaavansa jotakin. Dumbledore tapaa Harryn ennen lukuvuotta tahtoessaan esitellä julkkisoppilaan turhamaiselle professori Kuhnusarviolle, joksi ei voisi kuvitella muita kuin Jim Broadbentin. Dumbledore uskoo Kuhnusarvion salaavan tärkeää Voldemortiin liittyvää muistoa, joten hän käyttää Harrya agenttinaan. Varsinainen tarina on tämä, vaikka paljon muutakin on meneillään. Kiusaajapoika Draco Malfoy itkee elämäänsä, sillä Voldemort on antanut hänelle tehtävän. Tom Feltonin elitistisen arjalainen olemus on sekä pelottava että sääliä herättävä. Kouluammuskelut tulevat väkisinkin mieleen.

Ajat ovat pimeät ja Tylypahkassa tuntuisi olevan meneillään se sellainen mielentila, että hitto, jos kuolemme kohta, minä en ainakaan neitsyenä lähde. Ehkei sentään, mutta huomattava osa elokuvasta keskittyy Harryn, Hermionen ja Ronin rakkaussotkuihin. Daniel Radcliffe, Emma Watson ja Rupert Grint ovat kehittyneet näyttelijöinä ja kukin tekee jotain uutta palkkansa eteen. Draama toimii, komedia toimii, lähes jokainen kohtaus napauttaa oikeaa hermosäiettä. Kun tällainen sarja synkistyy ja lähenee loppuaan, tunteelliset kohtaukset kuuluvat asiaan. Yksi elokuvan rehellisimmistä ja herkimmistä kohtauksista ei kuitenkaan liity mitenkään dramaattisiin juonenkäänteisiin, vaan Harryn ja Hermionen arkisiin sydänsuruihin. Puoliverinen prinssi on ensimmäinen elokuva sitten kakkosen, jossa kirjan sielu heijastuu kankaalle - ja tällä kertaa kirja on huomattavasti parempi. Sarjassa on usein sorruttu pinoamaan kohtauksia peräkkäin satunnaisperiaatteella ja yhtä usein painopiste on ollut pelkässä tarinassa, ja siksi on erityisen suuri nautinto, kuinka luontevasti Puoliverinen prinssi virtaa eteenpäin synkistelyn ja hömpän välillä ja muutenkin.

Puoliverinen prinssi ei varsinaisesti ole itsenäinen seikkailu, tai edes seikkailu. Niin kirja kuin elokuvakin keskittyvät pohjustamaan päätösosaa Kuoleman varjelukset, jossa sattuu ja tapahtuu. Puoliverisen prinssin jättiläisbudjetti ei näy kunnianhimoisessa paukkumisessa, vaan lähinnä näyttelijälahjakkuuksien määrässä ja tarpeellisten tehosteiden ja lavasteiden asianmukaisessa toteutuksessa. Luolaan sijoittuva lyhyt loppuhuipennuksen korvike on vakuuttava, mutta en ylistäisi monella sanalla visuaalista toteutusta, vaan Harryn ja Dumbledoren vuorovaikutusta.

Jos uusi Star Trek on ammattikoulun kovin jannu, uusi Terminator potkittiin pihalle peruskoulusta ja uusi Transformers asuu erityisessä asuntolassa, Puoliverinen prinssi ansaitsi stipendin yliopistoon. Jos Yates pitää luomistaan standardeista kiinni ja muistelee hieman miten nättejä tehosteita Feeniksin killan lopussa nähtiin, kaksiosainen Kuoleman varjelukset tulee olemaan ylvästä kuin itseoppineisuus; tai selkeämmin ilmaisten melkoista ilotulitusta silmille ja selkäytimelle. Sääli vain, miten moni asia (Dobby!) on pilattu peruuttamattomasti kiehtovan tyylikkäissä, mutta auttamattoman ontoissa osissa 3-5.