Tämä on elokuva-arvostelu. Minä kirjoitan sellaisia. Kuvitellaan, että päätän kerran kirjoittaa arvostelun vanhalla kirjoituskoneen romulla, josta puuttuvat ääkköset. Kuvitellaan, että tuo arvostelu on niin tylsä ja tavallinen elokuva-arvostelu kuin arvostelu voi ikinä olla lukuunottamatta sitä, että aina silloin tällöin valittelen, kun en keksinyt mitään syvällisempää sanottavaa. Kuvitellaan, että arvostelun lopussa on YouTube-video, jossa minä katson suoraan kameraan. Itkua tuhertaen minä selitän, että vaikka paskaleffojen fanit minua haukkuvat, olen minäkin ihan tavallinen ihminen - lihaa ja verta - ja minullakin on tunteet ja kyllä minä tiedän, etten minä ole mitenkään täydellinen ja kerran join liikaa viiniä ja voi jukolauta kun osaakin masentaa. Olisiko tämä hyvä arvostelu?

Jean-Claude Van Damme tekee elokuvia. Olen juuri selittänyt vertauskuvaa käyttäen, minkälainen elokuva on JCVD. Van Damme näyttelee itseään. Van Damme - ainakin se fiktiivinen - on viittäkymppiä lähentelevä kulahtanut surumielinen toimintatähti, joka on hävinnyt huoltajuuskiistan ja jolla on le matthieu kukkarossa. Parin todella huonon päivän jälkeen Van Damme saapuu kotimaahansa Belgiaan. Yrittäessään nostaa käteistä postipankista, Van Damme päätyy panttivangiksi ryöstötilanteeseen. Väärinkäsitysten vuoksi poliisi luulee, että Van Damme on itse ryöstön takana, mitä ryövärit keksivät käyttää hyväkseen. Van Dammen on yritettävä pelastaa päivä kuten kaikissa elokuvissaankin – mutta tällä kertaa puhumalla.

Idea on teoriassa sama kuin Bruce Campbellin kreisikomediassa Nimeni on Bruce. JCVD on kunnianhimoisempi viritelmä, jopa taide-elokuva, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei tässä draamakomediatrillerissä ole draamaa, jännitystä eikä varsinkaan vitsejä. Van Dammella (sillä oikealla) selvästikin on keski-iän kriisi. Van Damme on valmis murtamaan imagonsa ja keräämään sympatiapisteitä. Kun Van Damme (fiktiivinen) on aikansa todistellut olevansa tavallinen kuolevainen, elokuva pysähtyy, kun Van Damme (jompi kumpi) alkaa tilittää elämäänsä kameralle. Van Damme käyttää hienovaraisempia ilmeitä ja enemmän tunnetta kuin urallaan tähän mennessä yhteensä. Tilitys tuntuu hyvin rehelliseltä. Se on liikuttava. Se myös tuntuu tilitykseltä, eikä olennaiselta osalta elokuvaa. Kiva juttu Van Dammen kannalta kuitenkin. Jos joku snobi laatuohjaaja on nuoruudessaan fanittanut Bloodsportia, Lionheartia ja Timecopia, hänelle on nyt vihjaistu, mitä Van Dammesta irtoaa.

JCVD tarjoaa perusopinnot julkisuuden varjopuolista. Muu sisältö on väkinäistä. Kolmesta kaapparista yksi on peruspsykopaatti ja loput leppoisampia partasuteja. Väsyneen toimintasankarin ja faniksi tunnustautuvan konnan vuorovaikutus on ironista ja siksi hymyilyttävääkin, mutta aidoista oivalluksista käsikirjoitus on vapaa. Elokuvalla on vakavia ongelmia venyä puoleentoista tuntiin. Panttivankitilanne on niin yksinkertainen kuin edes teoriassa mahdollista on, mutta sitä yritetään mutkistaa tietojen panttaamisella ja ontuvilla takaumilla. Ulvoin ja tuhisin sille, miten tympeää jaarittelua konnien keskinäiset kiistat ovat.

Yleisesti ottaen en pitänyt JCVD:stä vähääkään teknisenä suorituksena. Yksi vaikuttava tyylivalinta on se, että Van Dammen rypyt näkyvät rehdisti. Ohjaaja Mabrouk El Mechri toisinaan harkitsee, mihin kameransa sijoittaa. Aloituskohtaus on jopa hieno: Van Damme pääsee hutkimaan jengiä ja meno on pikantisti kömpelöä ja koomista. Sekin on sinänsä loogista, että juuri tämä tarina kerrotaan koruttomin, värittömin ja rakeisin kuvin, todennäköisesti halpoja HD-kameroita käyttäen. Sitä en ymmärrä enää lainkaan, miksi vaaleiden pintojen täytyy hohtaa kuin kliseisissä unikuvauksissa. Kokonaisuus on muodoton sekamelska ja jaarittelun vuoksi tätä ehtii pohdiskella turhankin tarkkaan.

Jean-Claude Van Dammen uusin on tekotaiteellista paskaa, ja on pirun herkullista päästä sanomaan tämä kerran elämässään.