Sivistyneistö ja koko saksankielinen maailma jäi haukkomaan henkeä, kun life-style-show Funkyzeit mit Brüno hyllytettiin Brünon itsensä saatua potkut. Tähtijuontajan nimeä kantava uutuusdocumentti kertoo mitä kulissien takana tapahtui ja kuinka kunnianhimoisen suunnan Brüno sittemmin valitsi. Vähemmän kuuma kundi joutuisi nöyrtymään historiallisen painolastin edessä, jäihän saksalainen kulttuurivallankumous lapsenkenkiinsä Suomen ja kumppaneiden sankarillisesti vastustettua. Brüno aikoo nousta katuojasta Adolf Hitleriäkin merkittävämmäksi mieheksi; päästä aina Hollywoodin punaisille matoille saakka. Mutta jos hän onnistuisi, eikö hän olisi ei ensimmäinen eurooppalainen, vaan ensimmäinen hinttari, jonka kanssa Tom Cruisen ja John Travoltan kaltaiset heterot suostuvat parrasvalot jakamaan?

Brüno koettaa ensin viedä brändinsä ulkomaille. Television luvatussa maassa kilpailu kuitenkin on ankaraa ja Brüno laskelmoi väärin sen, miten homo haastatteluohjelma saa Amerikoissa olla. Tragedia on documentin etu. Jos Brüno ei lopulta se historian välkyin sakemanni olekaan, miehellä on kassit täynnä itseluottamusta ja rehellisyys jos mikä johtaa suureen draamaan. Brüno koettaa oikoteitä onneen harrastamalla hyväntekeväisyyttä ja muuta superjulkkisten suosimaa teennäistä paskaa. Vaikka polut johtavat hänet toistuvasti eksyksiin, tallentavat kamerat samalla kaiken sen, mitä lievistä luonnevirheistä kärsivän tähden ympärillä tapahtuu. Vaiettu universaali totuus paljastuu: homojen paikka on kaapissa! Olisinko minäkään noussut Suomen suosituimmaksi kriitikoksi, jos olisin kertonut mitä oikeasti tahdon tehdä Robert Pattinsonille? Ich don't think so.

Heikolla hetkellä Brüno päättää ryhtyä heteroksi, vaikka hänellä on meneillään pientä peliä avustajansa kanssa. Aivopesu on kivuttominta juuri Amerikassa, mutta jokin tuntuu särkyvän Brünon sisällä, kun hän kuulee papin isällisiä neuvoja tai valmistautuu vaginaan. Tämä nostaa elämyksen yllättäville tasoille. Etukäteen en uskonut nauttivani tästä samalla insentiititiviteetillä kuin paroni Sacha Cohenin edellisestä tuotannosta Boratista, jossa kehitysmaan ymmärtämätön nallekarhu opetteli tavoille. Nostetaan kissa pöydälle: Brüno on narttu. Ei siitä mihinkään pääse. Kazapstanilaiskollegansa tavoin Brüno tekee ja sanoo järkyttäviä asioita, vaikka valkoihoisena hänen pitäisi tietää paremmin. Yksi katse Boratin suklaasilmiin - ja on helpompaa tuntea kiharaa karvoitusta sormiensa välissä, kuin kantaa kazakille kaunaa. Brünon karisma ei ole tätä tasoa, joten onni hänen kannaltaan, että hän hengailee itseään hirviömäisemmässä seurassa. Elokuva kertoo totuuksia Brünosta, mutta myös homofobiasta ja ihmiskunnan yleisestä älyvapaudesta. Useat katselukerrat ovat paljastaneet, että Borat on lopulta vain henkilökuva.

Fiktiiviset elokuvat tyyliin Larry Flynt – minulla on oikeus saarnaavat yksioikoisesti, että jopa plösö rullatuolissa saa pornoilla, vaikket sinä siitä tykkäisi. Brüno haastaa katsojan. Jokaisen on päätettävä, mihin vetää raja. Brüno ei tee tiimeineen mitään laitonta, mutta kuka hyväksyy sen, että Brüno ja muut vanhemmat ovat valmiita käyttämään lapsiaan hyväksi taiteen nimissä? Entä mikä on anteeksiantamatonta ihan vain... julkisesti? Mikä on liian homoa? Vetäisin itse rajan siihen, että jos toimittaja saa kunnian haastatella presidenttiehdokasta, on viettely-yritys kameroiden vielä rullatessa äärimmäisen mautonta, olipa kyseessä Sauli Niinistön tasoinen namu tai mitä vaan.

Elokuva on myös hyvin hauska. Viimeisen vuoden aikana en takuuvarmasti ole nauranut näin sydämellisesti kuin omille jutuilleni. Ihmiset ovat naurettavan typeriä ja tämä todistaa kuinka kirjaimellisesti. Ajankohtaisia asioita käsitellään hersyvästi. Rahvaan riemuksi penistä heilutellaan. Siitä on ollut puhetta, että elokuva on tyylilajissaan epäilyttävänkin hauska. Documentteja vähemmän nauttineet eivät ymmärrä, että näin niitä tehdään: jos Brüno työntää shampanjapullon avustajan suoleen, tietenkin tilanne on täysin kuvausryhmän hallinnassa. Kokenut silmä hoksaa kyllä, mikä on totta. Kriitikoiden pitäisi lehdistömateriaalin plärättyään tämä viimeistään tietää, ja taiteilijoiden syyttäminen valehtelusta on nich, nich. Haleja ja pusuja kilpailevien medioiden kaappihomoille, mutta ehkä kaikki olisivat onnellisempia, jos molemmat iltapäivälehdet anaalysoisivat jatkossa vain Kanervan talouspolitikkaa ja MTV3 keskittyisi niiden musavideoiden pyörittelyyn.

Näillä perusteluilla annan neljä tähteä. Brüno kuitenkin on myös koskettava rakkaustarina. Vaikka olisin halunnut, en kyennyt itkemään lopussa, koska olin tukehtua nauruun - enkä muista aivan tällaista reaktoria eläessäni kokeneeni. Brüno on vaikuttava, omaperäinen, unikko teos. Brüno on documentti, jonka tekemisestä voitaisiin tehdä documentti, joka olisi vähintään yhtä kiinnostava kuin emäteos. Tämä elokuva jos mikä nostaa homoutesi pintaan; kun alat kotimatkalla miettiä, oletko piru vie juuri keimaillut kaupungin läpi perse keinuen, älä katso taaksesi - juokse. Viekää lapsenne katsomaan tätä, käykää katsomassa tämä porukalla ennen saunailtaa, what ever.