Nick & Norah - Loputon soittolista (Nick & Norah's Infinite Playlist) on romanttinen komedia kahdesta musiikinystävästä. Filmi on "ihan kiva"!

Siksi se on myös hankalin arvosteltava tänä vuonna, sillä tässä oli jo kaikki olennainen. On kivaa katsoa rentoa, yllätyksetöntä loveenlankeamisoperaatiota, joka pitää mielenkiintoa yllä ilman montaa keksimällä keksittyä juttua, kuten oikeilla ongelmilla varustettuja päähenkilöitä. Tapahtumapaikka on iänikuinen New York ja päähenkilöistä jälkimmäinen on rikkaan perheen pentu kai siksi, että käsikirjoittaja tahtoi sijoittaa pari kohtausta rikkaiden ihmisten ympyröihin, mutta eivät nämä kliseet leffan luontevuutta nakerra. Perusteiltaan Nick & Norah on nuorille suunnattu komedia, joka kunnioittaa nuoria, koska se ei oleta, etteivät nuoret muuta tahdo kuin alapäähuumoria, huumeviittauksia ja örvellystä.

Nick (Michael Cera) on homobändi The Jerk-Off:sin heterovahvistus. Poika on mörkkinä bänksien johdosta. Hän vainoaa entistä tyttöystäväänsä Trisiä lähettelemällä itsepoltettuja CD-levyjä. Levyjä ei arvosta tai kuuntele kukaan muu kuin Norah (Kat Dennings), jolla on epämääräinen tuttavuussuhde Trisiin. Kaikkien asianomaisten arvostama bändi Where's Fluffy soittaa aamuyöllä tuntemattomassa kohteessa. Tällä porkkanalla The Jerk-Off:sin pojat saavat viritettyä Nickin keikkakuntoon, ja The Jerk-Off:seja saapuvat alkuillasta kuulemaan Norah, Tris ja heidän kännäävä blondikaverinsa Caroline. Norah eksyy luontevasti Nickin seuraan. Söötillä tapaa riitaisa parivaljakko päättää etsiä Where's Fluffyn yhdessä, kunhan blondi on paketoitu kotimatkalle bändin kärryyn. Tässä ei ole montaa asiaa, jotka voivat mennä pieleen, joten ne kaikki vähän menevät.

Leffa on oikein söpö ja viaton. Blondi on blondi, seksistä sanaillaan ja homobändi yrittää keksiä itselleen härskimpää nimeä, mutta voi... kuitenkin, oikeasti. Nick ja Norah käytännössä vain ajelevat kartsalla ja jauhavat joutavia. Kaikki nuoret tähdet ovat nättejä ja sympaattisia ja varsinkin Cera on luotu juuri tällaisiin rooleihin. Kuten Superbadissa ja Junossa, Ceran hahmo kuuluu nörttien klaaniin, vaikka poika on kaukana leffanössöistä, jotka vaahtoavat jotain Tähtien sodasta ja ottavat turpiin sporttijannuilta. Ceran versio nörtistä ei ole vitsi, vaan vaihtoehtoinen tapa olla nuori. Nick saattaa käydä hieman liian kuumana iPodinsa sisältöön, mutta jos nuori heteromies kehtaa ja osaa puhua naisille ja soittaa homobändissä, on hänessä munaa yhden parisuhteen tarpeiksi. Norah on fiksu tyttö, jolla on jalat maassa ja olemattoman lieviä ongelmia suhtautua vanhempiensa asemaan. Kivoja kakaroita. Rakastukaa, täyttäkää maa.

Dialogi on huvittavaa, muttei yliluonnollisen terävää, kuten Junossa, jota elokuva ei käytännössä muistuta, vaikka se ehkä tahtoisi; alkutekstit ovat kumman samanlaiset ja Cera tosiaan näyttelee liki samaa hahmoa. Meininki ennemminkin tuo mieleen George Lucasin klassikon Svengijengi '62... Jep. Ennen arvostelun julkaisua googletin hakusanoilla "Nick Norah American Graffiti" ja opin, että vertaus on tuore ja omaperäinen kuin eilen ostetut silakat. Parempien ideoiden pahassa puutteessa joudun kuitenkin toteamaan, että kuten Svengijengi, Nick & Norah on yksinkertaisesti yksinkertainen elokuva nuorisosta yhtenä yksinkertaisena yönä, ja olemalla vain tätä, se tuntuu tallentavan filmille jotain rehellistä ja todellista.

Tämä osuus vertauksesta on toivottavasti tuore. Svengijengi '62 oli nostalgiapala jo ilmestyessään 70-luvulla. Nick & Norah sijoittuu nykyaikaan. Elokuvan varsinainen vika tuntuisi olevan siinä, että se käyttäytyy kuin henkilökohtainen, nostalgianhuuruinen muistelmateos, vaikka se on tehty 10-20 vuotta liian aikaisin. Kun katsot Svengijengiä tai vaikkapa Merirosvoradiota, sinä tiedät, että tuo aika on kadonnut eikä takaisin tule, ja ettei elokuva edusta todellisuutta, vaan rikkaita muistoja kyseisestä ajasta. Nick & Norah yrittää kaapata sen fiiliksen, kun... tapasit sielunpuoliskosi ostettuasi ensimmäisen iPodin? Minun iPodistani löytyy oikeasti menevää musaa ja vasta odottelen soittoa Winona Ryderiltä, joten mitä fiiliksiä minun pitäisi saada irti elokuvasta nimeltä Loputon soittolista, jossa kuullaan nörttibasistin valikoimaa "ihan kivaa" hissimusiikkia? Hymyilin puolitoista tuntia - mutta se siitä.