Teattereihin saapuu 4 versiota elokuvasta: alkuperäinen, alkuperäinen 3D, suomenkielinen ja suomenkielinen 3D. Arvostelussa on suomenkielinen 3D-versio.

Ensimmäinen Ice Age syntyi jonkun ymmärrettyä, ettei monesta aiheesta ole halvempaa tuottaa animaatiota tietokoneella, kuin jääkaudesta kaikessa yhden värin loistossaan. Leffalla on spesiaali paikka sydämessäni: harvoja elokuvia raivohulluvihaan yhtä pyhästi kuin niitä tietokoneanimaatioita, joita jopa katu-uskottavat kovanaamat kehuivat käyneensä katsomassa teatterissa vuosina 2001-2003, kun amerikkalainen piirroselokuva kuoli pois. Pyhä viha on ehtyvä luonnonvara. Jatko-osiin olen suhtautunut myönteisemmin ja varsinkin kolmosen 3D-version nätti traileri vietteli verkkokalvoni. Blue Sky Studios todisti jo Hortonilla oppineensa silmäkarkin salat. Ice Age 3 on kuin onkin huima vuoristorata, mutta jotenkin toivon, että olisin nähnyt vaikkapa espanjankielisen version, sillä tarinan, dialogin ja vitsien ymmärtäminen on yhä yhtä kidutusta.

Ice Aget ovat eteenpäinkävelyelokuvia tyylipuhtaimmillaan. Kolmas kierros alkaa tilanteesta, jossa erikoisen elukkalauman kookkaimmat jäsenet, mammutit Manny & Ellie ovat saamassa jälkikasvua. Sapelihammastiikeri Diego potee huvikseen alemmuuskompleksia ja on lähtemässä kävelemään yksikseen. Laiskiainen Sid tahtoo omia kakaroita. Sid löytää dinosauruksen munia, hoopoilee tovin miespuolisena mutsina ja joutuu äitidinosauruksen kaappaamaksi. Sankarit lähtevät kävelemään eteenpäin, saapuvat jään alla sijaitsevaan kadonneeseen dinosauruslaaksoon, tapaavat uuden sivuhahmon ja kävelevät kunnes elokuva loppuu. Kuten olen mielipiteeni ilmaissut, surkeampaa tarina-aihiota ei ole olemassa. Jos Ice Age 3 olisi Scrat-oravan suosituista ja kieltämättä hauskoista tammenterhojahdeista koostuva episodielokuva ilman tarinaa, tarina olisi parempi.

Ice Agen versio kadonneesta maailmasta on kokoelma "kadonnut maailma" -kliseitä, mutta toteutettuna nättiin satumaiseen tyyliin, jolla Hortoninkin maisemia maalailtiin. Karkkivärejä ei säästellä ja kuitenkin olennainen tuntemattoman uhka on läsnä. Pakolliset lihansyöjäkasvit ja jättiläishyönteiset saavat omat kohtauksensa, laavaa ja pohjattomia kuiluja löytyy. Dinosaurusten läsnäolo jää jokseenkin latteaksi. Onko hyppysellinen luovuutta liikaa pyydetty? Blue Sky Studiosin pojat ja tytöt ovat opiskelleet urakalla Jurassic Park -trilogiaa, jonka aikanaan kiintoisia, nykyään kuluneita konsepteja toistetaan surutta. Aikansa elänyttä Tyrannosaurus Rexiä rajumpi loppuvastus on otettu copy-pastella Jurassic Park III:sta, mikä on jo säälittävää. Wikipediakin on keksitty - kirjastosta puhumattakaan!

Vitseille ei voi kuin pudistella päätään. Todellako - vitsi urokseksi paljastuvan lehmän lypsämisestä? Mille pennut nauravat aikuisina, kun jo lasten tarjonta on tätä? Kuka on ylipäätänsä kehdannut esitellä tarinapalaverissa kymmeniä kertoja käytetyn käteenvetovitsin? Penisvitsejä on useampiakin ja kohderyhmälle paremmin soveltuvia räkä- ja limavitsejä muutama liikaa. Hahmojen tylsyydessä on jotain huvittavaa. Sid on alkuperäisen sankarikolmikon ainoa jäsen, joka kykenee ajautumaan elokuvan arvoisiin tilanteisiin; Mannyn ja Diegon katoaminen koko sarjasta tuskin johtaisi protesteihin. Seikkailun vetovastuu on tyrkätty uuden sekopäisen näätähahmon harteille, kun komediapuolen johdossa taas ovat kakkososassa esitellyt opossumiveljekset. Irralliset Scrat-osiot ovat paitsi elokuvan parasta antia, ehkäpä myös Scratia parhaimmillaan. Uusi tyttöorava on varsin viehkeä femme fatale.

Leffa panostaa toimintaan, jonka viihdearvon luontevasti käytetty 3D-tekniikka kärjistää huippuunsa. Kun hahmot eivät juokse jättiläisliskoa pakoon tai ratsasta lentoliskoilla, törmäilevät ne toisiinsa silkkaa typeryyttään, mikä lienee toimintaa sekin. En minä edes tiedä, pidinkö tästä vai en. Aina kun elokuva pysähtyi, olin menettää hermoni. Viisitoista vuotta sitten Leijonakuninkaassa todettiin, että luonnon kiertokulku on kaunis asia - ja nyt meillä sitten on tämmöinen leffa, joka käytännöllisesti katsoen selittää sitä samaa mitä typerimmät pässit, joihin olen ikinä törmännyt: "metsästys on ihan sairasta, mutta valmiiksi pakatun lihan syönti normaalia". Onnekasta siis, ettei elokuva useinkaan pysähdy. Mitä tähtiin tulee, annan ylimääräisiä sakaroita kolmiulotteisuudesta, kuten olen antanut aiemmillekin tämmöisille. Tähän mennessä vain Coraline on onnistunut olemaan oikeakin elokuva.