Uusin legenda Las Vegasista alkaa yllätyksettömästi, mutta jotenkuten lupaavasti. Vaikka ohjaaja Todd Phillipsillä on tilillään törppö teinileffa Road Trip, hämmentävän tylsä Starsky & Hutch ja katsomiskelpoinen kohellus Old School, luulin hetken, että Kauhea kankkunen on hahmovetoinen, todellisuuteen ankkuroitu elokuva. Perusjannu on menossa naimisiin. Peruspolttarimatkalle lähtevät myös perusfonzie, perusnörtti ja kylähullu. Jengissähän tiivistyy miessukupuoli: olipa ukko tavallinen, hullu, magee tai tympee, hän paljastuu holtittomaksi valehtelevaksi siaksi, kun lehmän silmä välttää. Lupaavin puoli filmissä on polttari-illan tapahtumien pimittäminen. Sonnit heräävät kamalassa kankkusessa muistamatta mitään. Luksussviitti on hajalla, komerossa on vauva, kylppärissä tiikeri ja perusjannu on kadonnut. WTF?

Vauva, eläin, miestappio ja lisäksi menopelin vaihtuminen eksoottisempaan ovat ratkaisua odottavia ongelmia. Tuumasta toimeen tarttuvat pojat huomaavat, että toimia mutkistaa muutaman tahon kuten alamaailman ja järjestysvallan kiihtynyt mielentila. Kiva juttu, jos uskottava elokuva vauhkoontuu aivan villiksi. Kauhea kankkunen lähinnä vajoaa epäuskottavuuden suohon villiintymättä mainittavammin. Tietyssä mielessä toiminta jopa kesyyntyy. Kovat puheet suhteellisen uskottavien jannujen suista on omaan makuuni kipeämpää kamaa kuin Väiskin, Repen ja Putte Possun sadistinen mätkintä ja törmäily. Teos uhoaa tarjoavansa armotonta äijäilyä, mutta on lopulta sarja yhdentekeviä antikliimakseja; ehkä naiset näkevät tässä jotain hauskaa.

Vihjailut polttarien villiydestä viihdyttävät reippaasti enemmän kuin varsinaiset paljastukset. Saattaahan tämä olla yksilöllinenkin juttu, mutta jos minulle vihjaillaan asioita, mieleeni muotoutuu melkoisen kieroja skenaarioita. Leffa ei pahemmaksi pistä. Sitäpaitsi ennakko-odotuksissani oli jotain järkeä ja sisäistä logiikkaa. Epärealistisuus on viimeinen rivi aivan liian monessa Kankkusen vitsissä: "Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menivät kapakkaan – ja Matti Nykänen tuli sinne jee jee!"

Kenties parempi esimerkki vähitellen vesittyvästä tunnelmasta on kylähullun rooli. Heppu esitellään kiehtovan päheenä partasutina, joka saa sekä kaverinsa että katsojan varpailleen. Onko jätkä tosissaan vai mitä? Jo ennen polttareita selviää, että tyyppi on oikeasti tyhmä. Sitämyöten jannu maalautuu yhä vain pahvisemmaksi iskulauseautomaatiksi. Jonkinlaisena huipennuksena vajakista tulee parodiaversio Sademiehestä, mikä tuhoaa rippeetkin alkupuolella saavutetusta katu-uskottavuudesta.

Dialogi tosiaan on tekeleen pelastavia elementtejä. Tuntemattomat näyttelijät Bradley Cooper (kovis), Zach Galifianakis (hullu) ja Ed Helms (nörde) lukevat rajut repliikit luontevasti läpi, mutta yllättyisin, jos joku heistä ponkaisisi lähiaikoina maineeseen. Mainitusta Old Schoolista katsomisen arvoisen tekivät siat Will Ferrell ja Vince Vaughn: jos herrat ovatkin näyttelijöinä rajoittuneita, on heillä tiettyä karismaa, minkä vuoksi heitä on helppo kannustaa tilanteisiin katsomatta. Kauhean kankkusen hahmot ovat lähinnä yhdentekeviä, hitusen myös vastenmielisiä. Varsinkin itseään coolina pitävä kovanaama on häiritsevän ahdaskatseinen omaa napaa tuijottava nilkki ilman hyvää syytä. Itsekeskeisyydestä ja ylimielisyydestä ei irtoa huumoria tai moraalista opetusta, joten mitä hittoa?

Naurattaa, kun verta nenästään kaivavat mäntit mössivät, mutta nauroin enemmän jännärille Donkey Punch kuin tälle. Kauhea kankkunen jättää useammasta syystä jälkimaun, etteivät sankarimme sittenkään ole pahoja setiä - pojat ovat poikia? Jos hahmot onnistuisivat herättelemään sympatioita, tyylivalinta saattaisi toimiakin. Vaan ihanpa tämä on perusluokan urbaani legenda remujengin urotöistä plus ylitse ampumista jenkkityyliin. Sano kovaan ääneen peilin edessä "pippeli paska saatana pimppa" ja jos repeät totaalisesti, käy ihmeessä leffassakin.