Synekdokee on kielikuva, jossa yksityiskohtaa tarkoittavalla ilmaisulla (esim. "Hollywoodilla") viitataan tosiasiassa kokonaisuuteen ("Yhdysvaltain elokuvateollisuuteen") tai kokonaisuudella (esim. "tavallisilla ihmisillä") tosiasiassa yksityiskohtaan ("enemmistön muodostaviin yksinkertaisiin elokuvankuluttajiin, jotka eivät auta syvällisiä laatuleffoja menestymään taloudellisesti"). Synecdoche, New York on Hollywoodin omaperäisimmän käsikirjoittajan Charlie Kaufmanin esikoisohjaus, jota ei ole suunnattu taviksille. Katso Being John Malkovich, Human Nature, Adaptation ja Tahraton mieli ja kysy sitten itseltäsi, tahdotko nähdä Kaufmanin kertovan surrealismin keinoin, kuinka ahdistavaa, surullista, toivotonta, haurasta ja pitkäveteistä ihmiselämä on.

Takuusielukas Philip Seymour Hoffman näyttelee teatteriohjaaja Caden Cotardia, joka voi huonosti masentuneisuuttaan ja masentuu huonovointisuuttaan ja pelkää kuolemaa, vaikkei osaa elää. Cotard alkaa ulostaa epäilyttäviä värejä ja saada kummia hermostollisia oireita. Turhautunut, taiteilijana lahjakkaampi maalarivaimo myöntää kaikella rakkaudella fantasioivansa ukkopahan kuolemasta. Ensihätään vaimo lähtee Saksaan vieden perheen perijättären mennessään. Cotardin elämän harvoja valopilkkuja ovat teatterin viehkeät naiset, kunnes hän yllättäen saa huomattavan apurahan. Cotard tahtoo tehdä jotain syvästi merkityksellistä, myöntäen kuitenkin, ettei hän ole varma, mitä hän ajaa takaa. Cotard tahtoo, niinku, kertoa kaiken elämästä ja kuolemasta - mikä on tietenkin mahdotonta - paitsi siinä mielessä, että tämä tästä toivottomasta yrityksestä kertova elokuva onnistuu kertomaan melkoisen kattavasti kaiken elämästä ja kuolemasta tietystä rajoitetusta näkökulmasta.

Kaufman on mestari yhdistelemään todellisuuden tasoja. Suuressa varastorakennuksessa Cotardin tuotanto paisuu paisumistaan vailla suuntaa. Cotard on kykenemätön käsittelemään muuta kuin elämänsä tuoreimpia tapahtumia, ja suurin osa hänen elämästään on teatteria. Niillä main kun hitainkin katsoja ymmärtää jonkin olevan eeppisesti pielessä, Cotardilta kysytään, milloin näytelmän on tarkoitus tulla ensi-iltaan? Valmistelut ovat jatkuneet yli 10 vuotta. Cotard palkkaa näyttelijöitä näyttelemään itseään ja tuttaviaan, mutta koska näytelmä on hänen elämänsä, joutuu hän lopulta palkkaamaan näyttelijöitä näyttelemään näyttelijöitä näytteleviä näyttelijöitä. Cotard käyttää koko elämänsä yrittäessään ikuistaa elämänsä, jota hän ei ole oikeastaan elänyt.

Tämä oli rajoittunut tulkinta varsinaisista tapahtumista. Mikä merkitys kaikella on, mitä Kaufman tahtoo sanoa, se on korostetusti kiinni katsojan omasta päästä. Synecdoche, New York toimii uskoakseni useammalla tasolla kuin Kaufman osaisi itsekään laskea. Esimerkiksi minä en pelkää kuolemaa, mutta koin elokuvan erittäin henkilökohtaisesti, vaikka kuolemanpelko läheisine ilmiöineen onkin teemoista se käsinkosketeltavin. Elokuvassa yhdistyy yleisinhimillinen, helposti tunnistettava elämäntuska, ja melko selkeästi se, mitä neuroottinen ohjaaja-kirjoittajanero itse tuntee, vaikka häntä kuinka ylistettäisiin. Synecdoche, New York tuntuisi olevan Kaufmanille sitä mitä 8½ oli Federico Fellinille. Huomautan, että yrittäessäni nauttia Fellinin yliarvostetusta taidepaukusta, toivoin sen ansioittensa ohella olevan jotain niin tunteellista ja raa'an vilpitöntä kuin Kaufmanin tilitys on. En missään nimessä väitä, että useimmat ihmiset tulevat ymmärtämään Kaufmania, vaan että Kaufman ymmärtää ihmisiä.

Synecdoche, New York sijoittuu todellisuuden sijasta hämmentävään, mutta käytännössä todellisuutta loogisempaan unimaailmaan. Jos joku asuu palavassa talossa, tämä on alitajunnan/Kaufmanin tapa kertoa jotakin. Ajan kulu esitetään tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella, ahdistavalla tavalla. Jo ensimmäisissä kohtauksissa, kun elokuva teeskentelee olevansa arkinen draama, tarkkasilmäiset huomaavat päivämääristä, että kohtauksen sisällä saattaa kadota kuukausi. Elämä valuu Cotardin käsistä: lääkärit jakelevat tuomioitaan, hautajaiset vuorottelevat näyteltyjen hautajaisten kanssa, ihmiset ovat hankalia, hyvinäkin hetkinä Cotard itkeä pillittää – musertavaa, miten elokuva maalaa kuvan siitä, että nämä ovat ne mainitsemisen arvoiset hetket Cotardin olevaisuudessa. Tapahtumia kevennetään kierolla huumorilla, jonka kokeminen huumorina on katsojasta kiinni, mutta yleisesti ottaen teos on pohjattoman surullinen ja masentava mitä puhdistavimmalla tavalla.

Päästyäni sisälle tunnelmaan, koin elokuvan kirjaimellisesti huumaavana; itkin ja nauroin erikseen ja yhtä aikaa; tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi, koska katsoin tämän; tämä on paras näkemäni elokuva sitten Speed Racerin; ja taidanpa myös laittaa tähän huutomerkkejä!!! Kaufman on nero.