Drag Me to Hell vahvisti teoriaani: ohjaaja Sam Raimin ja kaikkien aikojen huonoimman ohjaajan Edward D. Wood Jr:n välillä on vain pari eroa. 1. Raimi tietää mikä on aivan älyttömän siistiä ja osaa filmata visionsa moitteettomasti. 2. Ed Wood onnistui kertomaan tarinoita, joiden seuraaminen on mielenkiintoista. Tämä saattoi kuulostaa kärjistetyltä, koska tämä oli liioittelua, mutta tosiasia on se, että vaikka odotan innolla jokaista Raimin hengentuotetta, kyllästyn useimmiten kuoliaaksi, kun Raimi yrittää siistien kohtausten välissä kertoa tarinaa tai tunteilla. Okei, Evil Dead -trilogia ja Darkman ovat tunteellisia pääosanesittäjien ansiosta. Joka leikkiin ryhtyy on oikeasti hyvä elokuva. Leikkiin ryhtymisen jälkeen Raimi on epäonnistunut täydellisesti olemaan yhteensopiva tunne- ja ajatusmaailmani kanssa: Rakkaudesta peliin, The Gift - enne ja Spider-man-trilogia haukotuttavat leukani sijoiltaan. Drag Me to Hell on tyylikäs paluu Evil Dead -henkiseen irroitteluun. Raimin pimahtaneet kohtauskokoelmat kutkuttelevat aisteja aivan omalla tavallaan.

Drag Me to Hell yllättää 80-luvun kauhun ystävät vain olemalla niin rehellistä retroa, että elokuvastudion logokin on antiikkinen ja perusidea puolestaan törkeän rasistinen. Kuppainen mustalaismummo toivoo saavansa jatkoaikaa lainanmaksuun. Pankkineiti Christine ei onnettomuudekseen tiedä kuinka saatanallista sakkia mannet ovat. Christinellä on mahdollisuus auttaa lähimmäistä, mutta ylennys mielessään hän tekeekin pankin kannalta rahakkaan ratkaisun. Mustalainen luonnollisesti kiroaa hänet alimpaan helvettiin. Kirous toimii tarkalleen siten, että loistavalla mielikuvituksella siunattu demoni säikyttelee Christineä muutaman päivän ajan, ennen kuin se kirjaimellisesti tulee ja raahaa ämmän alakertaan. Tarttis tehdä jotakin.

Evil Dead -fänit eivät yksinkertaisesti voi jättää tätä väliin. Jos Raimi ei verellä läträäkään, on vanha perkele täydessä terässä. Demoni retuuttaa naisparkaa sekä unissa että todellisuudessa. Toisinaan elokuva yrittää pelotella varjoilla ja erinomaisen rikkaalla äänimaailmalla, joka on syy kokea leffa asiallisissa olosuhteissa. Toisinaan kyse on silkasta komediasta, kun Raimi innostuu leikkimään ruumiineritteillä ja muulla ihanan iljettävällä. Drag Me to Hell ei ole erityisen pelottava, mutta kyseessä onkin hauskaa kauhua, joka pyrkii öklöttämään ja säpsähdyttämään. Raimi irrottaa katsojasta haluamiaan reaktioita sinänsä yksinkertaisilla tempuilla, joiden taika piilee ohjaajan vilpittömässä häpäilemättömyydessä. Raimi on omanlaisensa aarre kuin ufomies Marsista, ja yhtä hyvin kärryillä siitä, mitä on inhimillisyys.

Hirnuin ensimmäisen puolen tunnin ajan. Tämän jälkeen hykertelin, kunhan jotain tapahtui. Vaikka säikyttelykohtauksia tarjoillaan tappavan tasaista tahtia, onnistuin pitkästymään tämänkin Raimin aikana: jopa Michael Bay ja Brett Ratner ohjaavat uskottavampaa henkilödraamaa! Totta kai se on tarkoituksellista, että Drag Me to Hell on pinnallinen, täysin epäuskottava ja korostetun elokuvamainen elokuva hahmoineen kaikkineen. Kyseessä ei kuitenkaan ole parodia. Raimi ymmärtää täysin, miksi tällaisia leffoja katsotaan, mutta ei tunnu ymmärtävän, miksi tällaisia leffoja kritisoidaan. Säikyttely ja shokeeraus on hyvin pinnallista. Mesosipa demoni miten tahansa, paikallaolijat ensin järkyttyvät ja sitten naps, tapahtumalla ei ollutkaan mitään merkitystä tarinan kannalta. Christinen mielenterveys kyseenalaistetaan noin yhdellä lauseella eeppisestä sekoilusta huolimatta: kaiken huipuksi Christinen poikaystävä alkaa uskoa demonin olemassaoloon vailla todisteita. Drag Me to Hell on erittäin hauska, mutta ei sellaisella tavalla, ettenkö minä vaatisi jotain aitoa, jotain tunnetasolla tyydyttävää, mihin kokemuksen voi ankkuroida. Kun alkuihastus laantui, tunsin leffan putputtavan tyhjäkäynnillä aina, kun se ei räjähdellyt päin tajuntaa.

Pääosanesittäjä Alison Lohman on ammattitaitoinen tusinablondi. Täsmälleen saman tasoisia, oloisia ja näköisiä näyttelijöitä Hollywood on puolillaan. Naisen hahmolle ei ole helppoa antaa anteeksi, eikä hahmoa oikein jaksa vihatakaan. Drag Me to Hell olisi tarvinnut oman Bruce Campbellinsa, eli näyttelijän, joka ottaa Raimin mielikuvituksen kanssa yhteen niin että kipinät sinkoilevat. Pääosaan oli ensin kiinnitetty taatun persoonallinen Ellen Page, mutta Page jätti leffan aikataulusyistä. Kuka tahansa luontaisella karismalla siunattu tyttö, alitajunnasta arvottuna vaikka Amanda Bynes olisi hyvin pitkälti paikannut Drag Me to Hellin puutteet. Nykyisellään leffa ei ole mitään muuta kuin energisintä sähköshokkiluokan kauhua useampaan vuoteen.