Ylistystä James Cameronin ohjaamille Terminatoreille, mutta en tiennyt olevani sarjan fani, ennen kuin Terminator – Pelastus suututti minut. Totta, tarina on bugaillut aiemminkin. Osassa 2 harrastettiin aikamatkustusta, vaikka ensimmäisen osan mukaan se ei ole enää mahdollista. Osassa 3 kyborgeja lähetettiin menneisyyteen tulevaisuudesta, jota ei ollut enää olemassakaan. Osa 4 ei muuta teekään, kuin rikkoo edellisiä osia vastaan.

Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että kun John Connor – lapsi (T2) tai nuori mies (T3) – on yrittänyt estää Skynet-tekoälyä nousemasta maailman valtiaaksi, Connor on tiennyt, että jos hän onnistuu, hän ei voi koskaan lähettää isäänsä Kyle Reeseä menneisyyteen (T1). Tästä välittämättä Terminator – Pelastus rakentaa kaiken draamansa sen idean ympärille, että Connorin on suojeltava koko ihmiskuntaa suojelemalla teini-ikäistä isäänsä, jotta isä pääsisi joskus menneisyyteen. Minun mielestäni John Connor on olemassa, koska hänet on siitetty seksuaalisessa rakasteluyhdynnässä 80-luvulla, mutta ilmeisesti hän sittenkin saattaa kadota ilmaan PUF noin vain. Kalifornian kuvernaattorin kuolioon vetäneet kivekset: voi että, miten täyteläistä hevonsontaa.

Ai niin ja joo: Connor ja Reese ovat vain vaivaisia sivuhahmoja T4:ssä. "Vaivaiset sivuhahmot" eivät kehity tarinan aikana, eivätkä tee mitään merkityksellistä. Päähenkilö on Marcus Wright, Sam Worthingtonin tulkitsema kova puunaama, joka tuomitaan kuolemaan vuonna 2003. Vuonna 2018 hän herää ulkosalla alastomana, kuten kaikki aiemmat terminaattorit aikaisemmissa elokuvissa. Älä syytä minua elokuvan ainoan juonenkäänteen paljastamisesta, syytä alta löytyvää traileria tai vaikkapa nettiin ripoteltuja lelumainoksia. Ennen kuin Marcus ymmärtää mikä hän on ja miten hän voi viedä tarinaa eteenpäin, hän hengailee muun muassa Anton Yelchinin sympaattisesti tulkitseman Reesen kanssa. Hengailu, eli eteenpäin kävely on elokuvan parasta aikaa. Homma hajoaa käsiin, kun simppelistä selviytymistaistelusta tulee sotilasoperaatio.

Tulevaisuudessa sotilaskuri on kuollut. Connor ei ole ylin auktoriteetti vielä tässä vaiheessa, mutta hän tekee justiinsa mitä itse haluaa. Rivisotilaat tottelevat justiinsa ketä haluavat. Olisi kivaa, jos Connoria kunnioitettaisiin hyvästä syystä: ensimmäisen leffan Connor oli niin sitkeä sissi, että hän sai Skynetin polvilleen tietämättä mitään tulevaisuudesta. Pelastuksen Connor, jota muuten näyttelee joku Christian Bale, on anoreetikon nallekarhun näköinen uskonnollinen höyrypää, joka lähinnä murehtii oman olemassaolonsa haurautta ja tapattaa alaisiaan. Kaikki sotilaat eivät tietenkään kuuntele häntä. Eräs yksilö jopa pettää kaikki toverinsa - jotka antavat hänelle saman tien anteeksi. Kuka helvetin sivari tämän on kirjoittanut?! Vastaus: pariskunta Catwomanin takana. Jos sait kylmiä väreitä, kun Sharon Stone sai supervoimat ihonhoitotuotteesta, tulet rakastamaan Terminator – Pelastusta.

Ohjaaja McG:n mukaan Bale lupasi tulla mukaan vasta, kun käsikirjoitus on niin hyvä, että kaksi ihmistä voi lukea sitä ääneen ja yleisö pitää jo tätä mielenkiintoisena. Bale ilmeisesti muutti mielensä. Lyhyesti sanoen elokuvassa ei tapahdu mitään, mikä vaikuttaa millään tasolla siihen, mitä mahdollisessa Terminator 5:ssä tapahtuu. Kyseessä on silkkaa fanifiktiota: tuttuja repliikkejä toistellaan, lopussa käsitellään taas hehkuvaa sulaa metallia ja niin edelleen.

McG:lle on annettava tunnustusta tykittävistä toimintakohtauksista. McG osaa liikuttaa kameraa villisti ja kuitenkin pitää kohelluksen sen verran uskottavana, että robotit tuntuvat fyysisiltä olennoilta. McG unohtaa kuinka pirusti robotit painavat - mutta ainakin ne painavat jotakin. Loppua kohden mopo karkaa McG:ltäkin oikein eeppisesti. Surkuhupaisat tyylivalinnat, kuten toimistorakennukselta näyttävä robottien tukikohta, menevät armotta ohjaajan piikkiin. Vaikka McG:llä on tarjota pientä visuaalista kivaa viimeisenkin puolituntisen aikana, tämä osio on niin uskomattoman tyhmä niin uskomattoman monella tasolla, että loukkaannuin henkilökohtaisesti ymmärryskykyni aliarvioinnista.

Merkittäviä filmejä McG:ltä on turha odottaa. Henkilöohjaajana mies on arvoton. Jos tietyt kiihkeät kohtaukset ovatkin viimeisen päälle harkittuja, tämän enempää taiteellista kunnianhimoa nimimerkiltä ei löydy. Useammin kuin kerran McG leikkaa kohtauksesta toiseen niin töksähtävän amatöörimäisesti, että teos vaikuttaa valtion elokuvadiktaattorin saksimalta.

Totta puhuen nautin Marcuksen ja Reesen lyhyestä räjähtävästä seikkailusta enemmän kuin kesän ykköshitin Star Trekin jytinöistä. Kun tarjolla ei ole ensimmäistäkään hahmoa jota voisi vilpittömästi kannustaa, fiilikset haihtuvat saman tien. Jo tämän vuoksi Terminator – Pelastus on tylsempi leffa kuin kömpelömpi, mutta karismaattisempi X-Men Origins: Wolverine. Mitä, jos Marcus Wrightia olisikin näytellyt 60-vuotias, hitusen rupsahtanut Iso-Arska Schwarzenegger? Vau... Kuolasin tälle ajatukselle yrittäessäni rauhoittua kävellessäni kotiin Alkon kautta.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ensimmäisessä osassa on nyt jotain järkeä. Tarina alkoi, kun Skynet lähetti terminaattorin menneisyyteen tappamaan John Connorin äidin Sarahin. John lähetti Kyle Reesen suojelemaan Sarah Connoria. Reese polkaisi mamman paksuksi. Olemassaoleva henkilö voi lähettää tulevan isänsä menneisyyteen ainoastaan Äärirajoilla-tyyppisessä shokeeraavassa hölynpölyssä. Osissa 2-4 varttuva henkilö nimeltä John Connor ei kuitenkaan ole alkuperäinen karismaattinen tulevaisuuden kenraalikarpaasi, vaan ensin nilkki, sitten nössö ja lopuksi itsekeskeinen kämmäilijä. Pirun Kyle Reese! Sinä pyyhit alkuperäisen John Connorin ajan virrasta siementämällä Sarah Connorin! Miksei tämä ole Terminator – Pelastuksen (virallinen) loppuratkaisu?