Kaksinaamaista peliä
Ensi-ilta: | 29.05.2009 |
Genre: | Komedia, Rikos, Trilleri |
Ikäraja: | 7 |
Owen näyttelee brittiagenttia, joka päättää iskeä Robertsin jenkkiagentin ehtaan Bond-tyyliin. Homma ei mene aivan putkeen brittiherran kannalta. Hyppäämme ajassa viisi vuotta eteenpäin. Hänen majesteettinsa ei enää kaipaa brittiagentin palveluksia, joten mies toimii yksityisellä sektorilla. Ydinpommi ei ole vaarassa räjähtää, kukaan ei ole hengenvaarassa - elokuva sijoittuu piristävästi teollisuusvakoilun viattomaan maailmaan. Isoille korporaatioille on elämän ja kuoleman kysymys, kuka saa ensimmäisenä markkinoille tietynlaisen kosmetiikkatuotteen tai pakaste-eineksen. Kesken kyttäyskeikkaa britti saa yllättäen tietää, että vastapuolelle soluttautunut kollega - hänen uusi yhteyshenkilönsä - näyttää petikaverilta viiden vuoden takaa.
Tarina on huvittavan monimutkainen. Katsojaa koijataan lähinnä siksi, että se on kivaa. Robertsin ja Owenin agenttien välille kehittyy suhde, joka hyvin pitkälti on se pääasia. Hahmojen on toimittava yhdessä ja on selvää, että heidän on myös pidettävä toisensa tyytyväisinä. Yleensä kun tämä on tilanne, suhde esitetään pinnallisena ja fyysisenä. Ei tässäkään rakkaustarinassa (?) suurta tunteiden paloa nähdä, mutta tällä kertaa tietty etäisyys tuntuu jutun jujulta, kun rakastavaiset (?) kerran ovat mitä ovat. Hahmot eivät peittele sitä, kuinka paljon he toistensa aikeita epäilevät, mikä on luontevaa, loogista käytöstä. Suurfirmojen välisessä sodassa liikkuu ruhtinaallisesti löysää rahaa, mikä kiinnostaa kumpaakin valehtelun ammattilaista.
Kuurupiiloa leikkivillä korporaatioilla on omat suunnitelmansa. Jos Robertsin ja Owenin on järkevintäkin näytellä vakiohahmojaan napakan yllätyksettömästi, pääsevät Tom Wilkinson ja Paul Giamatti hieman irroittelemaan herra isoherroina. Wilkinson tykkää pitää puheita ja Giamatti on taas vaihteeksi harjoitellut ilmeitä peilin edessä. En kuvailisi huumoria hienovaraiseksi, vaan jopa vaisuksi: elokuva ennemminkin tuntuu hauskalta, kuin on hauska. Laatunäyttelijöiden nasevat repliikit ja tarinan loputtomat käänteet pitävät hymyn huulilla. Elokuvamaiset hahmot suunnittelevat elokuvamaisia älyttömyyksiä aivan vakavissaan, mutta tätä kaikkea rakennetaan vähemmän muovisten peruspilareiden päälle. Luottamuspula on vähemmänkin kummallisten parisuhteiden vitsaus.
Ohjaaja Tony Gilroy tunnetaan parhaiten kirjoittajana. Kaksinaamaista peliä on miehen toinen ohjaustyö, ensimmäisen oltua "ihan kiva", eli yliarvostettu jännäri Michael Clayton. Gilroy on selkeästi jännärimiehiä: mies saa tarvittaessa tehtyä kärpäsestä härkäsen, mikä on kykynä välttämätön aikuismaisille aikuisille suunnattuja, eli ylettömästä mekastuksesta vapaita jännäreitä askarrellessa. Draamaohjaajana Gilroy on välttävä. Olin tasaisen kiinnostunut siitä, mitä hittoa päähenkilöt aikovat tehdä toisilleen, mikä on saavutus: esimerkiksi siitä en ole kummemmin välittänyt, mikä on mr. Bondin partnereiden perimmäinen tavoite. Gilroy kuitenkin jää tähän. Filkka on kivaa katseltavaa ja monimutkaisuudesta huolimatta se liikkuu luontevasti eteenpäin jopa eri aikatasojen välillä. Kun se on nähty, se on nähty ja kohta unohdettukin.
Keskustelut (1 viestiä)
Rekisteröitynyt 08.08.2007
23.06.2009 klo 01.24