Clive Owen olisi hieno James Bond, mutta miksi hän nollaseiskana slummailisi, kun hänen oma vakiohahmonsa on vähän niinkuin Bond, mutta myös sielukas ja haavoittuvainen, eli sympaattinen veikko. Kun Owenin vakiohahmo tapaa Julia Robertsin vahvan ja ulkoisesti vakaan, pinnan alla vapaamielisen vakiohahmon, hääkelloja voitaisiin soittaa saman tien. Owen on tosimies, Roberts on laatunaaras. Roberts osaa hullaantua Owenin playboy-elkeisiin menettämättä kasvojaan modernina naisena ja Owen osaa kärsiä Robertsin tossun alla menettämättä katu-uskottavuuttaan alfauroksena. Loistoleffassa Closer – Iholla parivaljakko otti osaa neljän hengen parisuhdemylläkkään. Kaksinaamaisessa pelissä (Duplicity) katsoja saa arvailla, ovatko kemiat ja kipinät oikeita, vai vetääkö joku jotakuta nenästä pahemman kerran.

Owen näyttelee brittiagenttia, joka päättää iskeä Robertsin jenkkiagentin ehtaan Bond-tyyliin. Homma ei mene aivan putkeen brittiherran kannalta. Hyppäämme ajassa viisi vuotta eteenpäin. Hänen majesteettinsa ei enää kaipaa brittiagentin palveluksia, joten mies toimii yksityisellä sektorilla. Ydinpommi ei ole vaarassa räjähtää, kukaan ei ole hengenvaarassa - elokuva sijoittuu piristävästi teollisuusvakoilun viattomaan maailmaan. Isoille korporaatioille on elämän ja kuoleman kysymys, kuka saa ensimmäisenä markkinoille tietynlaisen kosmetiikkatuotteen tai pakaste-eineksen. Kesken kyttäyskeikkaa britti saa yllättäen tietää, että vastapuolelle soluttautunut kollega - hänen uusi yhteyshenkilönsä - näyttää petikaverilta viiden vuoden takaa.

Tarina on huvittavan monimutkainen. Katsojaa koijataan lähinnä siksi, että se on kivaa. Robertsin ja Owenin agenttien välille kehittyy suhde, joka hyvin pitkälti on se pääasia. Hahmojen on toimittava yhdessä ja on selvää, että heidän on myös pidettävä toisensa tyytyväisinä. Yleensä kun tämä on tilanne, suhde esitetään pinnallisena ja fyysisenä. Ei tässäkään rakkaustarinassa (?) suurta tunteiden paloa nähdä, mutta tällä kertaa tietty etäisyys tuntuu jutun jujulta, kun rakastavaiset (?) kerran ovat mitä ovat. Hahmot eivät peittele sitä, kuinka paljon he toistensa aikeita epäilevät, mikä on luontevaa, loogista käytöstä. Suurfirmojen välisessä sodassa liikkuu ruhtinaallisesti löysää rahaa, mikä kiinnostaa kumpaakin valehtelun ammattilaista.

Kuurupiiloa leikkivillä korporaatioilla on omat suunnitelmansa. Jos Robertsin ja Owenin on järkevintäkin näytellä vakiohahmojaan napakan yllätyksettömästi, pääsevät Tom Wilkinson ja Paul Giamatti hieman irroittelemaan herra isoherroina. Wilkinson tykkää pitää puheita ja Giamatti on taas vaihteeksi harjoitellut ilmeitä peilin edessä. En kuvailisi huumoria hienovaraiseksi, vaan jopa vaisuksi: elokuva ennemminkin tuntuu hauskalta, kuin on hauska. Laatunäyttelijöiden nasevat repliikit ja tarinan loputtomat käänteet pitävät hymyn huulilla. Elokuvamaiset hahmot suunnittelevat elokuvamaisia älyttömyyksiä aivan vakavissaan, mutta tätä kaikkea rakennetaan vähemmän muovisten peruspilareiden päälle. Luottamuspula on vähemmänkin kummallisten parisuhteiden vitsaus.

Ohjaaja Tony Gilroy tunnetaan parhaiten kirjoittajana. Kaksinaamaista peliä on miehen toinen ohjaustyö, ensimmäisen oltua "ihan kiva", eli yliarvostettu jännäri Michael Clayton. Gilroy on selkeästi jännärimiehiä: mies saa tarvittaessa tehtyä kärpäsestä härkäsen, mikä on kykynä välttämätön aikuismaisille aikuisille suunnattuja, eli ylettömästä mekastuksesta vapaita jännäreitä askarrellessa. Draamaohjaajana Gilroy on välttävä. Olin tasaisen kiinnostunut siitä, mitä hittoa päähenkilöt aikovat tehdä toisilleen, mikä on saavutus: esimerkiksi siitä en ole kummemmin välittänyt, mikä on mr. Bondin partnereiden perimmäinen tavoite. Gilroy kuitenkin jää tähän. Filkka on kivaa katseltavaa ja monimutkaisuudesta huolimatta se liikkuu luontevasti eteenpäin jopa eri aikatasojen välillä. Kun se on nähty, se on nähty ja kohta unohdettukin.