Kauhumaestro Wes Cravenin halpa ja kömpelö esikoisohjaus The Last House on the Left vuodelta 1972 on merkittävä teos alan historiankirjojen mukaan. Uusi versio oli väistämätön, joten ei jakseta rutista häväistyksestä. Uusi Viimeinen talo vasemmalla käy kunnianosoituksesta 70-luvun vakaville psykopaattijännäreille, siinä missä uusi Friday the 13th kumartaa 80-luvun hilpeille puukkohippasille. Lajityypeillä on enemmän eroja kuin yhteneväisyyksiä. 80-luvulla loppulliseen muotoonsa hioutuneissa puukkoleffoissa psykopaateille tavataan jopa hurrata, koska he tappavat idiootteja mielikuvituksellisesti tasaista tahtia. Viimeinen talo vasemmalla edustaa tyylilajia, jossa katsojaa pyritään potkimaan päähän mahdollisimman pitkään ja kivuliaasti ennen mitään viihdyttävän tapaistakaan.

Tarina on simppeli. Kolmihenkinen perhe, 17-vuotias tyttö ja porukat saapuvat kesämökille, joka on viimeinen talo vasemmalla. Samaan aikaan kolme psykopaattia, viiksekkäät veljekset ja narttu, yrittävät pitää matalaa profiilia tapettuaan kyttiä. Psykojen mukana pyörii myös toisen miehen poika. Pojanpentele yrittää muodostaa suhdetta vastakkaiseen sukupuoleen tarjoamalla mietoja huumeita tytöllemme ja hänen kaverilleen. Paha virhe – kaikkien kannalta. Enempää yksityiskohtia ei sovi paljastaa. Sanotaan vain näin, että elokuva jakaantuu selkeästi kahtia: ensin katsoja yritetään saada suuttumaan ja todellista jännitystä aletaan rakentaa vasta tämän pohjalta. Kun viattomille tapahtuu kamalia asioita puolivälissä, mihin luulet tarinan olevan menossa? Huipentuuko tarina koskettavasti, kun uhrit antavat anteeksi ja jatkavat elämäänsä vapautunein mielin? Arvaa uudestaan.

Väkivalta on raakaa, kenties ei visuaalisessa mielessä yhtä räikeää kuin tietyissä tuoreissa kuvissa, mutta erittäin tehokasta, kuten monessa 70-luvun klassikossa. Väkivalta ei ole hauskaa. Sen ei ole tarkoitus viihdyttää – jos se kohdistuu viattomiin. Hahmoihin on tarkoitus samaistua tai muodostaa tunneside. Naispuolinen psykopaatti lähentelee vaarallisesti sellaista lapsellista häh-häh-hää-tyyppiä joita on kyllästymiseen saakka nähty, mutta yleisesti ottaen kaikille hahmoille yritetään antaa syvyyttä ja uskottavuutta. Näyttelijät osaavat työnsä ja ottavat sen vakavasti. Elokuva ottaa itsensä vakavasti jopa uskaltamalla olla hidas. Huonon maun puolelle lipsahdetaan, kun kamera zoomaa lähelle särkynyttä lihaa tai vähäpukeista teinityttöä, mutta tämä on pientä. Viimeinen talo vasemmalla tahtoo naulita äärelleen ja saada katsojan janoamaan verta.

Henkilö joka ei ole tottunut tämän tason provosointiin, saattaapi kävellä salista kesken näytöksen. Elokuvan ensimmäinen puolisko ei ole niinkään pelottava tai jännittävä, kuin ahdistava. Moni ei välttämättä ymmärrä miksi tällaista hevonpeetä pitäisi katsoa ensinnäkään, ja toisaalta he, jotka ymmärtävät liiankin hyvin, saattavat pitää itsensä kidutusyritystä pitkäveteisenä. Viimeinen talo vasemmalla käyttäytyy kuin tämäntapaisia elokuvia ei oltaisi aiemmin tehty. Tämä saattaa olla fiksukin veto ottaen huomioon, minkälaista kärjistettyä pelleilyä valkokankailla on viimevuosina nähty.

Henkilökohtaisesti pidin elokuvan ensimmäistä puoliskoa hyvänä yrityksenä. Toinen puolisko tempaisi mukaansa kuin varkain, menetti välillä ravistusotteen, mutta loppujen lopuksi tarjosi mitä tahtoikin. Jos hahmoihin ja ihmissuhteisiin olisi viitsitty panostaa enemmän, jos alitajunnan pureskeltavaksi olisi annettu muutakin kuin triviatiedon palasia, jos viimeisen vasemman talon asukit tuntuisivat heti alkuun inhimillisiltä kuin aito tuttavaperhe, saattaisi tämä olla väkevä elämys myös gurummille kauhun ystäville. Käsikirjoitus on yhdentekevä keltaisten lappujen kokoelma. Ohjaaja Dennis Iliadis ja näyttelijät tekevät minkä voivat.

Traileri löytyy välilehdeltä Trailerit - mutta sen katsomisesta ei ole kenellekään kuin haittaa.