State of Play tuntuu siltä, mikä se myös on: kuuden tunnin minisarjalta puristettuna kahden tunnin elokuvaksi. Erikoista, että tämä on vain hyvä asia. Paul Abbottin kirjoittama kovasti kiitelty brittisarja arvatakseni antaa katsojan välillä jopa hengähtää ylettömän selittelyn lomassa, vaan eipä sekään väärin ole, jos kiihkeänä jännärinä mainostettu Hollywood-versio vyöryy vauhkona eteenpäin muulloinkin kuin ammuskelun aikana. Vielä erikoisempaa on se, miten helppoa tällaisen pikakelauksen hahmoista on välittää. Stop the press: aito jännitys syntyy myötäelämisestä.

Nuhruisen nallekarhuvaihteen päälle kytkenyt Russell Crowe on elementissään katu-uskottavana reportterina Cal McAffreyna, joka näkee peilissään röllin sijaan pyytettömän maailmanparantajan. Päätoimittaja toivoo mieheltä myyvää materiaalia ja poliisit asiallista yhteistyötä. Yksinkertaisten odotusten välissä pujotellen McAffrey yrittää tuoda kipeimmätkin totuudet julki rehellisen journalismin nimissä. Mielipiteisiin mies ei ole mieltynyt. Hahmon kautta elokuva piikittelee modernia blogikulttuuria, jossa sentapaiset leikkikalutoimittajat kuin allekirjoittanut värittävät oikeiden toimittajien esiin nuuskimia faktoja tulkinnoillaan. Kun varsinaista juttua aletaan tutkia, McAffrey opettaa samalla vaivalla toimituksen lievistä asenneongelmista kärsivälle blogaajatytölle mikä on journalismia. State of Play juhlii vanhan ajan sanomalehtiä korostetusti muun muassa tekemällä numeron siitä, missä vaiheessa juttu on valmis painettavaksi, jolloin se siis on ihan fyysisesti loppuun käsitelty.

Mutta on tässä se juonikin. Myös Ben Affleckin leualla varustettu kongressiedustaja Collins yrittää parantaa maailmaa. Collins on johtohahmoja komiteassa, joka yrittää selvittää minkä luokan skeletor turvallisuusalalla toimiva suurfirma PointCorp on kaiken kaikkiaan. Palkkasoturivuokraamoksi solvattu yhtiö on juurtunut syvälle Yhdysvaltain puolustuspolitiikkaan. Kun eräs komitean jäsen, Collinsille kiusallisen läheinen nainen jää yllättäen metron alle, alkavat blogit ja roskalehdet kiinnostua aivan vääristä asioista. McAffreyltakin kehdataan kysäistä, josko hänellä olisi juoruja jaettavaksi, toimittaja kun sattumoisin on Collinsin nuoruudenystävä. McAffrey tahtoo auttaa miestä mäessä, mutta vaikkei tahtoisikaan, näkee superjourno koko PointCorp-jutussa enemmänkin hämäryyksiä ihan omin silmin. Koottavana on pirunmoinen palapeli.

Tukevissa rooleissa nähdään laatunäyttelijöitä kuten Helen Mirren, Jeff Daniels, Robin Wright Penn ja Jason Bateman. Blogaajaa näyttelevän Rachel McAdamsin naiivi nenäkkyys on turhankin uskottavaa sorttia, mutta yleisesti ottaen kokoon on saatu vakuuttava tiimi hahmoja ja tulkitsijoita. Sanomalehden toimitus, poliittiset piirit, yksityiselämien sotkut ja muut kuviot sekoittuvat yhdeksi taikinaksi poikkeuksellisen sujuvasti. Totta, esimerkiksi se on halpa ratkaisu, että samaa pahuutta vastustava journalisti ja poliitikko ovat sattumoisin ystäviä, mutta viihde-elokuva on viihde-elokuvaa. Kun savu alkaa laskeutua, yksityiskohta jos toinenkin näyttäytyy odotettua fiksumpana. Jännäreitä harvemmin tekee mieli katsoa toiseen kertaan, mutta tässä olisi semmoinen ihme.

En arvaile, mistä on jouduttu tinkimään tv-sarjan kestoa typistettäessä. Sen päätän vasta toisella katselukerralla, onko elokuvalla muiden ansioidensa ohella sanomaakin, vai harrastaako se saarnausta vaikuttaakseen fiksummalta kuin on. Kyllä jokainen järjissään oleva sen sanomattakin tietää, ettei jokaisen uutispalvelun tarkoitus ole sivistää lukijoita, vaan saada heitä lisää - ja sen, ettei mikään uutinen ole suositumpi, kuin uutinen Ron Jeremyn peniksestä. Jännitysviihteen saralla Kevin Macdonaldin ohjaustyö on arvoteos. Välitin silmät suurina siitä, mitä Crowen ja Affleckin moniulotteisiksi maalatuille hahmoille tapahtuu. Raskas tarina saa ajan kulumaan kuin siivillä.