Merirosvoradio
Ensi-ilta: | 17.04.2009 |
Genre: | Komedia |
Ikäraja: | 13 |
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa radiot eivät olleet laittomia, vaan jopa mainosrahoitteisia. Hallituksen koomisen kuivat pikkudiktaattorit (mm. Kenneth Branagh) tahtovat muuttaa tilanteen, mutta Radio Rock -kanavan porukka (mm. Bill Nighy, Philip Seymour Hoffman, Nick Frost, Rhys Ifans) vain ihmettelee, kuinka valtio meinaa lakiteitse kieltää piraatteja olemasta piraatteja. Juonta lämminhenkisen hömppäkomedian maestron Richard Curtisin teoksessa ei ole kuin näön vuoksi. Enimmän aikaa sekä tiukkikset että piraatit pitävät hauskaa omilla perversseillä tavoillaan vaikuttaen vastapuolen viihtyvyyteen vain marginaalisesti.
Lukuisilla sivujuonilla ei ole mitään tekemistä radiopiratismin kanssa. Noin puolet piraateista on kovia panomiehiä ja puolet naisen tarpeessa olevia hissukoita, mukaanlaskien laivan ainoa nainen ja uusin tulokas, 18-vuotias Carl. Carl on isätön poika, jonka äiti komensi laivalle "nauttimaan meri-ilmasta" klopin narahdettua miedoista huumeista. Isyyttä selvitetään ja persoonallisten velikultien muitakin suhteita puidaan, mutta hyvinpä on kevyttä tämä draamallinen puoli. Elokuvassa on vähintään puolen tunnin edestä niin turhia kohtauksia, että ne voisi sijoittaa aivan toisiin yhteyksiin tai leikata kokonaan pois, mutta enpä menisi ainakaan jälkimmäistä temppua suosittelemaan. Merirosvoradiota voisi katsoa vaikka lopun päivää samalla asenteella kuin jonkun hyvän komediasarjan kausiboksia.
Jos musiikki jätettäisiin kokonaan pois, Merirosvoradio olisi elokuva, jossa lajitelma keski-iän kriisistä kärsiviä miehiä perustaa käpyisen kommuunin keskelle merta, missä he sitten nälvivät toisiaan, puhuvat puppua, yrittävät näyttää siisteiltä hintahtavissa kuteissaan ja jostain käsittämättömästä syystä kelpaavat toisinaan tapaamilleen naisille. Mutta kuten sanottua, Merirosvoradio juhlii musiikkia. Musiikki selittää kaiken. Piraatit ovat kuin jeesuksia ben-hurreille, jotka ovat ikuisesti kiitollisia saatuaan vettä erämaassa. Elokuva esittää hyvin väkevästi ja kattavasti, mutta kuitenkin luontevasti, kuinka tärkeää musiikki on eri tilanteissa, sekä yhteisöllisissä että yksinäisissä.
Kirjoittajana arvostettu Curtis (Mr. Bean, Musta Kyy, Notting Hill) on aiemmin ohjannut ainoastaan hömppäspektaakkelin Rakkautta vain, joka hyvin pitkälti tuhosi perinteisten romanttisten komedioiden lajityypin olemalla noin kuusi teosta tiivistettynä yhteen; jos joku kuvaisi toimintaelokuvan, jossa talo räjähtää viiden minuutin välein aina eri syystä, toimintaelokuvat kokisivat saman kohtalon. Erinomaisen viihdyttävä esikoinen ei ollut erityisen vakuuttava ohjaustyönä, kun Merirosvoradio taas saa toivomaan, että Curtis olisi ohjannut joitain aiempiakin kirjoituksiaan. Se näkyy, kuinka riemukas meininki kuvauksissa on ollut. Yleisen koheltamisen sekaan on sotkettu hienovaraisempaakin huumoria, liikuttavia intiimejä pieniä hetkiä ja yksinkertaisesti viihdyttävää kuvallista kikkailua, kuten vanhojen musiikkivideoiden imitoimista. Jos tarina ei olekaan vahva, osoittautuu se, kuinka rakastettavia hahmoista onnistutaan rakentamaan, kultaa kalliimmaksi kiitettävän vahvassa loppuhuipennuksessa.
Keskustelut (7 viestiä)
Rekisteröitynyt 03.12.2007
16.04.2009 klo 21.40
Rekisteröitynyt 29.05.2008
16.04.2009 klo 23.14
Rekisteröitynyt 16.02.2009
17.04.2009 klo 01.57
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
17.04.2009 klo 07.54
18.04.2009 klo 14.03
Vitseistä muutama oli kyllä ihan jees, mutta tuohon kestoon nähden pitää pari osuvaa vitsiä löytyäkkin.
Annan arvosanaksi 2/5. ROK ROK!
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
18.04.2009 klo 16.47
Annan arvosanaksi 2/5. ROK ROK!
Tämä jakaa aika tehokkaasti mielipiteet. Kolmen tähden arvosanat ovat vähemmistöä, kahta ja neljää tähteä satelee, yhteen ja viitoseenkin voi törmätä. Eräs britti radiotoimittaja haukkui leffan pystyyn suurella intohimolla ja hyvin perusteluin, mutta totesi lopuksi, että hitto kun oli kuitenkin hauska leffa ja myönsi itkeneensä.
Rekisteröitynyt 17.04.2007
10.05.2009 klo 10.40