Jos huomaisin, että kaikki mitä luen ääneen muuttuu todelliseksi, lukisin viipymättä rinnalleni Merlinin, Gandalfin ja Dumbledoren ja pyytäisin heitä opettamaan minua, sillä minä selvästikin olisin kaikkien aikojen mahdikkain velho, jonka voimat ovat rajattomat. Brendan Fraserin näköinen idiootti saa tietää olevansa "velhokieli", kun hän vahingossa lukee oikeaan maailmaan roistoja ja yhden antisankarin romaanista Mustesydän. Velhokielen voimat toimivat (ainakin joskus) siten, että kun jokin tulee pois kirjan sivuilta, jonkin on mentävä tilalle. Tämän vuoksi hieman yksinkertainen velhokielemme ei yritä kehittää voimiaan: hänen vaimonsa joutui Mustesydämeen, eikä mies uskalla tehdä mitään, ennen kuin löytää uuden kopion kirjasta. Pariskunnan tytär ehtii varttua elokuvan kohderyhmän ikäiseksi uteliaaksi esiteiniksi, ennen kuin painotuote löytyy.

"Kaikki on mahdollista" on todella tylsä lupaus. Milloin tarina, joka antaa itselleen luvan ammentaa materiaalia mistä tahansa (laillisesta) lähteestä, on täyttänyt lupauksensa? Mieleen tulee vain pari hassua parodiaa ja sarjakuvaguru Alan Mooren työt. Koko perheen fantasia Mustesydän edustaa samaa koulukuntaa kuin yksi Arnold Schwarzeneggerin latteimmista elokuvista, Last Action Hero. On periaatteessa mahdollista, että mikä tahansa klassinen hahmo, esine tai asia vedetään mukaan tarinaan ilman ennakkovaroitusta. Mitään ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan.

Velhokieli, tytär (Eliza Bennett), kirjoja keräilevä isotäti (Helen Mirren), Mustesydämestä karannut tyyppi (Paul Bettany) ja romaanin kirjoittaja (Jim Broadbent) ovat hyviä tyyppejä, jotka tahtovat asioita Mustesydämeen ja asioita sieltä pois. Mustesydämen roisto (Andy Serkis) tahtoo jengeineen vangita velhokielen, koska moinen on luonnollisesti avain lukemattomiin rikkauksiin. Hämmentävän suuri osuus elokuvasta sijoittuu roiston linnaan, jossa hahmokokoelma leikkii kuurupiiloa. Hahmot käyttäytyvät loogisesti kuin superpallot, jotka viskataan täysillä seinään. Mikä esimerkiksi on isotädin merkitys tarinassa? Hänet tuodaan mukaan ilman hyvää syytä. Sitten hänestä hankkiudutaan väkinäisesti eroon. Sitten hän tekee niin epäuskottavan paluun, että hahmo puuskuttaa itsekin ääneen, että eihän tässä ole mitään järkeä.

Tein töitä yrittäessäni pitää Mustesydämestä. Perusidea on veikeä ja toteutuksessa on paljon hyvääkin. Kirjailijan ottaminen mukaan ihmettelemään omien hahmojensa tekosia on huvittava yksityiskohta, joka myös kysyy mielenkiintoisen kysymyksen: ovatko korkeamman voiman luomat kelmit vastuussa tekosistaan? No, ainakin katsoja voi itse näin pohtia. Serkis on yksiulotteinen konna, mutta miestä itseään katsoo aina mielellään. Bettanyn tulella leikkivä sirkustaiteilija-taikuri (tms) on elokuvan varsinainen tähti. Hahmolla on selkeät motiivit ja luonnollisia luonnevirheitä. Bettanyn katseessa on sielua kuin minkä tahansa paremman leffan sankarilla ja hänen puolestaan on helppo jännittää. Hahmo on esillä lähes koko ajan, mikä on yksi syy kysyä, että mitä pirua Brendan Fraser edes tekee koko tekeleessä? Fraser lähinnä seisoo taustalla ilmeettömänä tai kävelee eteenpäin. Äijä on yleensä kiva koriste ontoissa elokuvissa, mutta voi pojat, että jätkä osaakin tuntua turhuuden huipentumalta tämän jälkeen.

Mustesydän näyttää ja kuulostaa ammattitaitoiselta. Muutama kohtaus jopa tuntuu maagiselta. Perustavanlaatuista vikaa on kuitenkin paitsi itseään vastaan rikkovassa käsikirjoituksessa, myös ohjauksessa: kestää aikansa, ennen kuin tapahtumat alkavat kiinnostaa vähäisimmissä määrin, mikä on karua silloin, kun kaikkien ovien pitäisi teoriassa olla auki. Elämys on vähän niin kuin huonosti organisoitu live-roolipeli. Osallistujilla on omat käsityksensä siitä mitä pitäisi tapahtua, mitkä ovat säännöt ja kenen hahmo on tärkein. Muutama heppu on aivan täysillä mukana, mutta sitten mukaan on raahattu näitä kaverin kavereitakin, jotka tahtoisivat vain kotiin kaljalle.